teemukin blogi

Aina välillä erinäiset huolestuneet tahot esittävät ratkaisuksi Internetissä leviävään vihapuheeseen anonymiteetin rajoittamista. Viimeksi näin teki psykoterapeutti Jan-Henry Stenberg Helsingin sanomissa (maksumuuri). Näiden ihmisten ajatuksena on ilmeisesti, että kun Internetin käyttäjät pakotetaan keskustelemaan omilla virallisilla nimillään, he eivät tosielämän seuraamusten pelossa uskalla käyttäytyä aggressiivisesti. Tämä ajatus on kuitenkin, ei pelkästään virheellinen, vaan myös vaarallinen.

Omalla nimellä esiintyminen Internetissä huoletta on etuoikeus, joka kuuluu lähinnä valtaväestöön kuuluville hyväosaisille. Sen sijaan, jos kuuluu johonkin vähemmistöön, on yhteiskunnan syrjäyttämä, tai omaa tietyistä kiistanalaisista asioista valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä, saattaa omalla nimellä kirjoittaminen johtaa häirintään, vainoamiseen, uhkailuun tai ei-toivottuihin yhteydenottoihin esimerkiksi työpaikalle tai puolisoon. Anonymiteetin rajoittaminen johtaakin helposti itsesensuuriin, kun omilla nimillään esiintyvät käyttäjät pyrkivät välttämään paljastamasta mitään sellaista henkilökohtaisesta elämästään, jota voitaisiin käyttää heitä vastaan, tai esittämästä sellaisia mielipiteitä, jotka olisivat omiaan saamaan häiriköt liikkeelle. Keskustelua käydään silloin häiriköiden ja tolkun ihmisten ehdoilla, mikä on ongelma, sikäli kun pidämme yhteiskunnan moniäänisyyttä arvokkaana asiana.

Anonymiteetti, tai usein oikeammin pseudonymiteetti, on kuulunut Internetin keskustelukulttuuriin alusta alkaen, ja siitä ovat päässeet hyötymään muutkin kuin vain vainotut vähemmistöt. Nimimerkillä kirjoittaminen vapauttaa käyttäjän luomaan itselleen juuri sellaisen roolin ja persoonan kuin hän itse haluaa, riippumatta esimerkiksi sukupuolen tai yhteiskunnallisen aseman asettamista rajoitteista. Eikä kyse ole välttämättä siitä, että hän haluaisi piiloutua nimimerkin taakse ja salata “todellisen” henkilöllisyytensä: vakiintunut Internet-pseudonyymihän voi olla käyttäjälleen ihan yhtä todellinen identiteetti kuin hänen yhteiskunnan silmissä virallinen identiteettinsäkin. Nimimerkkiin liittyvä identiteetti on kuitenkin käyttäjän itsensä hallinnassa, toisin kuin virallinen identiteetti, jota määrittävät pitkälti yhteiskunta ja toiset ihmiset. Juuri tämä omaehtoisuuden mahdollisuus tekee Internetistä monelle elintärkeän henkireiän, jota yhteiskunnan tai lähiympäristön vaatimukset eivät pääse tukahduttamaan.

Paitsi että anonymiteetin rajoittamisesta olisi merkittävää haittaa suurelle osalle Internetin käyttäjiä, ei sillä edes saavutettaisi haluttuja tavoitteita. Monet Suomen merkittävimmistä vihapuheen levittäjistähän esiintyvät jo nyt vailla huolen häivää Internetissä ihan ikiomalla, virallisella, passiinkin painetulla nimellä ja naamalla. Ja miksi eivät esiintyisi? Vihapuhettahan arvostetaan yhteiskunnassamme korkealle. Vihapuheella voi esimerkiksi päästä politiikan huippupaikoille tai saada suuren määrän uskollisia seuraajia sosiaalisessa mediassa. Suomen viranomaiset eivät pääsääntöisesti pidä edes järjestelmällistä mustamaalausta, vainoamista tai tappouhkausten lähettämistä tutkimisen arvoisina rikoksina. Mikäli vihapuhetta pidetään ongelmana, ja sille halutaan oikeasti tehdä jotain, tulisi aluksi puuttua tähän vähättelevään ja hyssyttelevään kulttuuriin. Vihapuhe-termin käyttämisen sijaan voitaisiin alkaa puhumaan verkkoväkivallasta, johon tulisi suhtautua samalla vakavuudella kuin muuhunkin väkivaltaan. Silloin huomio kiinnittyisi puheen sisällön sijaan sen tarkoitukseen ja sen vaikutukseen uhriinsa. Näistä lähtökohdista on mahdollista löytää myös sellaisia keinoja vihapuheongelman ratkaisuun, jotka kohdistuvat tämän väkivallan tekijöihin eivätkä kollektiivisesti kaikkiin Internetin käyttäjiin.