teemukin blogi

Internetin paskoittumista ihmettelemässä

...miljardööreiltä!

...megakorporaatioilta!

...spammaajilta!

...trolleilta!

Kuulostaa hyvältä, mutta miten se tehdään käytännössä? Teen tässä tekstissä asiasta konkreettisen aloitteen. Ensin kuitenkin haluan hieman taustoittaa, miten Internetistä on tullut sellainen kuin se on tänä päivänä, miksi se on ongelma ja mitä sille voi tehdä. Jos taustoituksen lukeminen ei kiinnosta, voit hypätä suoraan aloitteeseen tästä.

Internetin kulta-aika?

Kun Internet löi itsensä läpi suuren yleisön tietoisuuteen 1990-luvulla, sisältyi siihen lupaus vapaudesta. Internetin piti tarjota meille kaikille tasaveroinen pääsy kaiken inhimillisen tiedon äärelle sekä mahdollistaa vapaa kanssakäyminen ihmisten välillä eri puolilla maailmaa ohi valtioiden sensuurikoneistojen ja massamedian portinvartijoiden. Internet oli Tiedon Valtatie, jonka lukemattomista sivuhaaroista saattoi kuka tahansa löytää paikan, jossa oli mahdollista päästä kommunikoimaan yli maantieteellisten ja poliittisten rajojen sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat kiinnostuneita samoista asioista tai samanlaisessa elämäntilanteessa kuin itse, tai jotka muuten vain inspiroivat ja auttoivat näkemään maailman uusin silmin. Internetin selaaminen oli kuin tutkimusmatkailua: täynnä yllättäviä löytöjä ja kohtaamisia. Samalla se mahdollisti monelle “erilaiselle nuorelle” oman itsensä löytämisen tavalla, joka ei aikaisemmin ollut saatavilla kuin harvoille.

Näinä kulta-aikoina monet aivan tavalliset Internetin käyttäjät perustivat kotisivuja, jotka he täyttivät juuri sellaisella sisällöllä ja ulkoasulla kuin halusivat, eikä siihen tarvittu kuin vähän aikaa ja vaivaa. Motiivina näillä käyttäjillä ei yleensä ollut kuin henkilökohtainen kiinnostus johonkin aiheeseen tai teknologiaan ja tarve luoda Internetin rannattomaan virtuaalimaailmaan jotain ikiomaa. Silti kiinnostavimmat kotisivut levisivät linkkeinä sivuille sattumalta eksyneiltä käyttäjiltä sadoille muille käyttäjille, ihan ilman mitään suosittelualgoritmeja tai hakukoneoptimointeja. Innokkaimmat harrastajat käyttivät vapaa-aikaansa keskustelufoorumien, Usenet-ryhmien tai IRC-kanavien ylläpitoon ja mahdollistivat näin riippumattomien verkkoyhteisöjen syntymisen ja toiminnan. Monet näistä yhteisöistä synnyttivät myös pitkäaikaisia ystävyyssuhteita reaalimaailmassa.

Internetin suosion kasvaessa alkoivat kuitenkin muut, vähemmän käyttäjälähtöiset intressit syrjäyttää tätä omaehtoisuuteen perustunutta Internet-kulttuuria. Sisäistä paloa tärkeämmiksi motivaation lähteiksi alkoivat nousta raha ja maine. Samaan aikaan erinäiset valtaapitävät tahot kiinnostuivat Internetistä ja ryhtyivät suunnittelemaan, miten he saisivat sen kaapattua omien päämääriensä välineeksi.

Bisnes pilaa Internetin

Internet kaupallistui jo varhain, mutta aluksi kyse oli lähinnä perinteisestä postimyynnistä, joka vain tapahtui Internetin välityksellä. Monet suositut nettisivut kyllä rahoittivat toimintaansa mainostuloilla jo 1990-luvulla, mutta silloinkin kyse oli lähinnä yksinkertaisista linkeistä mainostajan sivuille, mistä palvelimen rekistereihin jäi vain mainosbannerin klikkausten kokonaismäärä. Nykykäyttäjän näkökulmasta on ehkä vaikea edes käsittää, että tuohon aikaan monet Internetin käyttäjät suhtautuivat mainoksiin jokseenkin myönteisesti tai vähintään neutraalisti.

Jossain vaiheessa IT-kuplan myötä pörssiarvoltaan miljardiluokkaan paisuneet Internet-palveluita tarjonneet yhtiöt kuitenkin huomasivat, että kannattavampaa bisnestä kuin tavaran myynti käyttäjille onkin käyttäjien itsensä muuttaminen kauppatavaraksi. Alettiin keräämään tietokantoihin järjestelmällisesti valtavia määriä dataa käyttäjien klikkauksista, eri sivuilla vietetystä ajasta, kiinnostuksen kohteista, arvoista, poliittisista ideologioista, ja niin edelleen. Tätä dataa sopivasti paketoituna oltiin sitten valmiita myymään kenelle tahansa, joka halusi käyttää sitä ihmisten manipulointiin, oli sitten kyse kaupallisista, poliittisista tai jopa rikollisista intresseistä.

Näin syntyi se, mitä nyt kutsumme valvontakapitalismiksi: ennen näkemättömän massiivinen tarkkailu- ja kontrollikoneisto, jota operoivat ennen kaikkea käyttäjilleen maksuttomia verkkoalustoja muka hyvää hyvyyttään tarjoavat megakorporaatiot. Nykyään Internetiä onkin lähes mahdotonta ylipäänsä käyttää jättämättä jälkeensä yksilöitävissä olevaa digitaalista profiilia. Yksityisyyttään arvostavat käyttäjät joutuvat asentamaan vinon pinon ylimääräisiä sovelluksia ja lisäosia pysyäkseen Isoveljen valvovan silmän ulottumattomissa, eikä se siltikään läheskään aina onnistu. Vapaan tutkimusmatkailun tilalle onkin tullut vainoharhainen lymyily Internetin pimeillä sivukujilla.

Politiikka pilaa Internetin

Politiikasta on keskusteltu Internetissä epäilemättä alusta alkaen, mutta kesti pitkään ennen kuin netti alettiin näkemään varteenotettavana poliittisen vaikuttamisen kanavana. Viimeistään Arabikevään tapahtumat vuonna 2011 osoittivat kuitenkin, että Internetin avustuksella on mahdollista haastaa jopa kokonaista poliittista järjestelmää. Tämän panivat merkille ennen kaikkea autoritarismia ja vallitsevia valtahierarkioita kannattavat tahot, jotka aloittivat maailmanlaajuisen lokakampanjan horjuvan asemansa pönkittämiseksi.

Internetin keskustelualustat muuttuivat kampanjan myötä informaatiosodankäynnin taistelutantereiksi, missä aseina toimivat valeuutiset, toinen toistaan typerämmät salaliittoteoriat sekä kaiken järkevän poliittisen keskustelun järjestelmällinen sabotointi häiriköimällä, trollaamalla ja maalittamalla. Siirryttiin ns. totuuden jälkeiseen aikaan, jossa ei ole enää mitään väliä sillä, mitä julkisessa keskustelussa sanotaan; ainoana tavoitteena on päästä nöyryyttämään vastapuolta ja ajaa vääränlaiset äänet kokonaan keskustelun ulkopuolelle.

Kaikki yhteiskunnallisesta keskustelusta kiinnostuneet Internetin käyttäjät on tahtomattaankin vedetty mukaan tähän mutapainiin, jossa aikaa joutuu käyttämään ajatusten vaihdon ja kehittelyn sijaan loputtomaan verbaalisen paskan lapiointiin. Tilanne tietenkin sopii hyvin niille, joiden intressinä on estää uusien ideoiden leviäminen ja torpata näin kaikki yhteiskunnalliset uudistukset. Trollit ovat näin ikään kuin ottaneet perinteisten sensuurikoneistojen roolin valtaapitävien kannalta kiusallisen keskustelun tukahduttajina. Totuuden jälkeiseen eetokseen kuuluu tietenkin myös se, että kyseiset trollit esiintyvät samanaikaisesti myös intomielisinä sananvapauden puolustajina.

Sosiaalinen media pilaa Internetin

Valtaosalle Internetin käyttäjistä tie nettiin kulkee tätä nykyä sosiaalisen median palveluiden kautta ja harvalla on enää omia henkilökohtaisia kotisivuja (ja jos onkin, ne toimivat lähinnä henkilöbrändin markkinointivälineenä). Useimmille käyttäjille tili jossain kaupallisessa sosiaalisen median palvelussa määrittää heidän koko julkisen profiilinsa Internetissä sekä myös suurelta osin sen, mitä he Internetissä näkevät. Ikävä kyllä nämä somepalvelut eivät kuitenkaan ole mitään neutraaleja tiedonvälityskanavia, vaan ne pyrkivät jatkuvasti manipuloimaan ja kontrolloimaan käyttäjiään.

Palveluiden käyttämien algoritmien tavoitteena on käyttäjän palvelussa viettämän ajan maksimointi, joten ne nostavat pinnalle ennen kaikkea sisältöjä, jotka aiheuttavat käyttäjissä mahdollisimman voimakkaita tunnereaktioita. Sillä ei ole mitään merkitystä, pitävätkö näiden sisältöjen esittämät väitteet paikkaansa, tai edistääkö niiden näkeminen käyttäjälle tärkeitä asioita, kuten hänen omaa mielenterveyttään. Tarkoituksena on ainoastaan koukuttaa mahdollisimman suuri määrä käyttäjiä mahdollisimman pitkäksi aikaa, jolloin he tuottavat mahdollisimman paljon dataa ja mainosten katseluaikaa myytäväksi. Kaiken kukkuraksi näiden palveluiden suuruudenhulluuteen taipuvaiset miljardööriomistajat ovat osoittaneet olevansa täysin valmiita valjastamaan omistamansa palvelun omien päähänpistojensa toteuttamiseen käyttäjien oikeuksista tai turvallisuudesta viis veisaten.

Missä olemme nyt

Löydämme itsemme siis tilanteesta, jossa sosiaalisen Internetin käyttämisestä on tullut monille ahdistava kokemus. Emme enää koe, että Internetin käyttömme on täysin omassa hallinnassamme, vaan sen sijaan meistä tuntuu, että joku jossain pyrkii ohjailemaan meitä. Tuntuu kuin käyttämämme verkkopalvelut vaatisivat meiltä jatkuvasti nopeampaa ja voimakkaampaa reagointia asioihin. On yhä vaikeampaa ja vaikeampaa erottaa, mikä Internetissä vastaan tuleva väite on totta ja mikä tarkoitushakuista sepitettä. Kukaan ei voi enää luottaa siihen, että satunnaiset kanssakeskustelijat olisivat lähtökohtaisesti hyväntahtoisia, tai että he eivät ainakaan tarkoituksella pyrkisi vahingoittamaan tai häiritsemään toisia keskustelijoita.

Varsinkin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset saavat koko ajan pelätä joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi paljastaessaan jotain henkilökohtaisesta elämästään netissä. Tiedämme hyvin, että kaikki mitä jaamme tai teemme netin välityksellä päätyy datalouhimoiden tietokantoihin, mistä käsin sitä voidaan tarvittaessa käyttää meitä vastaan. Kaikesta tästä huolimatta kaupallisista verkkopalveluista on tullut niin olennainen osa yhteiskuntamme tiedonvälitysinfraa aina viranomaistiedotusta myöten, että niistä irrottautuminen näyttäytyy monelle mahdottomana tehtävänä.

Vuosien saatossa useat startupit ovat pyrkineet ratkomaan suurten kaupallisten verkkopalveluiden ongelmia. On tuotu markkinoille uusia innovatiivisia verkkopalveluita ja väitetty, että tällä kertaa ollaan pyyteettömästi käyttäjien asialla. Joka kerta tämä on kuitenkin osoittautunut lopulta tyhjäksi puheeksi, eikä kyse edes ole välttämättä ollut siitä, että näiden palveluiden perustajat olisivat tietoisesti johtaneet käyttäjiä harhaan. Kyse on pikemminkin startup-bisnekseen sisäänrakennetusta mekanismista: sijoittajien intressit menevät ennen pitkää väistämättä käyttäjien intressien edelle, ja ilmeisesti ainoa keino saada sijoittajille rahat takaisin on pistää käyttäjät ja heidän palveluun korvauksetta tuottamansa sisältö lihoiksi. Kirjailija Cory Doctorow on nimittänyt tätä kehityskulkua paskoittumiseksi (enshittification). Niin kauan kuin käyttämämme verkkopalvelut syntyvät ja toimivat tällä logiikalla, tulevat käyttäjien oikeudet jäämään kerta toisensa jälkeen jalkoihin.

Mitä on tehtävissä?

Asiat voisivat kuitenkin olla myös toisin, eikä paskoittuminen ole mikään luonnonlaki. On nimittäin olemassa avoimen lähdekoodin verkkoalustoja, joilla pystytään toisintamaan kaikki kaupallisten sosiaalisen median verkkopalveluiden ominaisuudet ja enemmänkin. Näiden vapaiden alustojen etuna on se, että niiden avulla kuka tahansa voi niin halutessaan pystyttää oman verkkopalvelunsa ilman merkittäviä alkuinvestointeja tai pääomasijoittajien vastikkeellista tukea. Lisäksi nämä alustat käyttävät avoimia protokollia, joiden avulla eri verkkopalveluiden käyttäjät voivat keskustella suoraan muiden verkkopalveluiden käyttäjien kanssa eikä käyttäjiä ole lukittu minkään tietyn palvelun sisälle.

Jo nyt miljoonat ihmiset ympäri maailmaa käyvät keskusteluja ja jakavat sisältöjä näihin vapaisiin alustoihin perustuvissa palveluissa, joita ylläpitävät etupäässä asiasta innostuneet harrastajat omalla ajallaan ja kustannuksellaan. Ollaan siis palaamassa tältä osin 1990-luvun omaehtoiseen kulttuuriin. Silti näitäkin palveluita vaivaa vallan ja vastuun epätasainen jakautuminen: vaikka verkkopalvelun ylläpitäjällä ei olisikaan motiivina lyödä rahoiksi, ovat käyttäjät silti viime kädessä hänen hyväntahtoisuutensa ja jaksamisensa armoilla. Maailmalta löytyy esimerkkejä siitä, miten verrattain isokin joukko käyttäjiä on jäänyt tyhjän päälle heidän käyttämäänsä palvelua vapaaehtoispohjalta ylläpitäneen henkilön ajauduttua burnoutiin.

Mutta mitäpä jos käyttäjät omistaisivatkin käyttämänsä verkkopalvelut itse yhdessä muiden käyttäjien kanssa ja päättäisivät niiden toiminnasta demokraattisesti? Tästä seuraisi ainakin, että:

  • Käyttäjät omistaisivat konkreettisesti palvelussa jakamansa sisällön sekä oman sosiaalisen profiilinsa. Kukaan ei voisi myydä tätä dataa heidän selkänsä takana tai seurata heidän tekemisiään heidän tietämättään.
  • Käyttäjillä olisi täysi valta itse päättää, mitä sisältöjä he haluavat nähdä palvelussa. Mikään algoritmi ei syöttäisi heille sisältöjä tai mainoksia, joita he eivät ole erikseen tilanneet.
  • Palvelun toimintaperiaatteista, kuten säännöistä ja moderointikäytännöistä, päätettäisiin yhdessä siten, että jokaisella käyttäjällä olisi yhdenvertainen mahdollisuus vaikuttaa niihin. Ketään ei sensuroitaisi tai bannattaisi mielivaltaisesti, samalla kun kaikkien käyttäjien perusoikeuksia ja henkilökohtaista koskemattomuutta kunnioitettaisiin.
  • Käyttäjät rahoittaisivat ja operoisivat palvelua kollektiivisesti, jolloin kustannukset ja ylläpitovastuut jakautuisivat tasaisesti koko käyttäjäyhteisölle, eikä yksittäisen avainhenkilön poisjäänti vaarantaisi koko yhteisön jatkuvuutta. Myöskään mikään ulkopuolinen rahoittajataho ei pääsisi vaikuttamaan palvelun toimintaan ohi käyttäjien intressien.

Aloitteeni

Ehdotankin edelliseen pohjautuen, että perustamme osuuskunnan, jonka tarkoituksena on tuottaa sosiaalisen Internetin palveluita jäsenilleen. Sosiaalisella Internetillä tarkoitan sellaisia verkkopalveluita, jotka mahdollistavat käyttäjien välisen vuorovaikutuksen ja sisältöjen jakamisen. Näitä voivat olla esimerkiksi (mutta ei pelkästään):

  • Blogin julkaisualustat
  • Mikroblogi- eli lyhytviestipalvelut
  • Verkkopäiväkirjatyyppiset palvelut
  • Pikaviestintäsovellukset
  • Keskustelufoorumit
  • Kuvan- tai videonjakopalvelut
  • Tiedostonjakopalvelut
  • Linkinjakopalvelut ja sosiaaliset hakukoneet
  • Ryhmätyöalustat
  • Sähköpostipalvelut

Tarjottavista palveluista päätettäisiin demokraattisesti jäsenten ilmaisemien tarpeiden mukaisesti, ja ainoana rajoitteena palveluiden määrälle ja laadulle olisivat kulloinkin käytettävissä olevat ylläpitoresurssit. Käytännössä siis lähdettäisiin liikkeelle yhdellä tai parilla palvelulla ja palveluiden määrää lisättäisiin, kun jäsenmäärän kasvu toisi yhteisön käyttöön lisää resursseja. Aluksi palveluissa hyödynnettäisiin jo olemassa olevia vapaita verkkoalustoja, mutta pitemmällä tähtäimellä voidaan ajatella, että osuuskunta voisi myös kehittää itse uusia alustoja ja teknologioita jäsentensä tarpeiden täyttämiseksi.

Tarkoituksena tässä ei lähtökohtaisesti ole luoda kaikukammioita, joissa jäsenet keskustelevat vain toistensa kanssa (ellei juuri tällaisia haluta), vaan edellä mainittuja avoimia protokollia hyödyntäen tarjota jäsenille yhteys myös laajempaan sosiaaliseen Internetiin, mutta kuitenkin siten, että se tapahtuu jäsenten omilla ehdoilla. Jäsenillä olisi täysi valta päättää minkä tahojen kanssa palveluiden kautta olisi mahdollista keskustella ja minkä tahojen ei.

Tarkoituksena ei myöskään ole kilpailla jo olemassa olevien, vapaaehtoispohjalta ylläpidettyjen palveluiden kanssa, vaan tarjota vaihtoehto sellaisille käyttäjille, jotka haluavat hallita konkreettisesti itse omaa sosiaalista profiiliaan, mutta eivät välttämättä halua käyttää aikaansa palveluiden tekniseen ylläpitoon. Kollektiivinen resursointi myös mahdollistaa palveluiden tehokkaamman skaalaamisen käyttäjämäärän kasvaessa.

Ennen kaikkea ideana tässä on kuitenkin yhdessä kokeilla, miten demokraattinen päätöksenteon malli soveltuu digitaalisen infrastruktuurin ylläpitämiseen ja kehittämiseen, sekä sitä kautta koko Internetin keskustelukulttuurin tervehdyttämiseen. Internetin käydessä läpi murrosvaihetta vanhat kaavat eivät enää toimi, vaan tarvitaan uudenlaista ajattelua siitä, miten Internetin tulisi toimia siten, että se todella palvelee sitä käyttävien ihmisten, eikä vain miljardöörien tarpeita. Tarvitaan ajattelua, jossa käyttäjien oikeudet menevät voitontavoittelun edelle. Tarvitaan ajattelua, jossa lähtökohtana ovat käyttäjäyhteisön demokraattisesti muotoilemat päämäärät eivätkä rikkaiden demagogien syöttämät huuhaa-ideologiat. Tarvitaan ajattelua, jossa valta ja vastuu kuuluvat täysimääräisesti käyttäjäyhteisölle itselleen. Tällaista ajattelua haluan olla aloitteellani edistämässä.

Osuuskuntamalli

Miksi sitten juuri osuuskunta? Näkisin, että osuuskunta on organisaatiomuotona omiaan palvelemaan aloitteen tarkoitusperiä. Osuuskunta on yritys, jonka sen jäsenet omistavat kollektiivisesti samanarvoisilla osuuksilla. Osuuksia ei voi ostaa tai myydä, joten osuuskuntaa ei ole mahdollista vallata sen sisä- eikä ulkopuolelta. Lisäksi osuuskuntalaki edellyttää, että päätökset osuuskunnassa tehdään ääni/jäsen-periaatteella, joten demokratia on jo sitä kautta leivottu yritykseen sisään.

Koska jäsenet laillisesti omistavat osuuskuntansa, konkretisoi se ajatuksen siitä, että valta todellakin kuuluu heille, eikä esimerkiksi osuuskunnan hallitukselle. Tämän voi ajatella edistävän jäsenistön sitoutumista ja osallistumista osuuskunnan toimintaan, mikä on tärkeää, jos ja kun halutaan toimia nimenomaan demokraattisena yhteisönä.

Toisaalta koska osuuskunta on yritys, konkretisoi se myös sen, että kyse on taloudellisesta toimeliaisuudesta, eikä vain yleishyödyllisestä toiminnasta. Maksuttomia verkkopalveluita käyttäviltä usein unohtuu, että niiden ylläpitämiseen vaaditaan väistämättä aikaa ja myös rahaa, jonka on tultava jonkun taskusta. Osuuskunnassa jäsenten taloudellinen osallistuminen on sen sijaan selviö, koska kyseessä on panostus oman yrityksen toimintaan. Yritysmuoto on myös luonteva, kun kilpaillaan samoilla markkinoilla kaupallisia verkkopalveluita tarjoavien yritysten kanssa.

Ota yhteyttä

Mikäli aloitteeni vaikuttaa kiinnostavalta ja haluat olla mukana kehittelemässä sitä, tai vain seuraamassa sen edistymistä, olethan allekirjoittaneeseen yhteydessä. Allekirjoittaneen tavoittaa seuraavista kanavista:

Mastodon/Fediversumi: @teemuki@piipitin.fi Matrix: @teemuki:matrix.fediversumi.fi Sähköposti: teemu(ät-merkki)fediversumi.fi

Mikä se on se “fediversumi”, joka tämänkin blogin osoitteessa kummittelee? Lyhykäisen määritelmän mukaan fediversumi (engl. fediverse) on Internetissä toimiva sosiaalisten verkostojen muodostama yhteenliittymä, joka on hajautettu ja käyttäjien itsensä omistama sekä ylläpitämä. Sana fediverse on yhdistelmä englannin kielen sanoista federated, eli liittoutunut ja universe, eli universumi. Suomeksi voitaisiin siis puhua myös liittoversumista tai liittoverkostosta.

Yllä esitetty määritelmä ei varmaan kerro asiaan vihkiytymättömälle vielä mitään, joten tarkastellaanpa asiaa kuvitteellisen esimerkin kautta. Kuvitellaan, että ei olisi olemassa yhtä sosiaalisen median palvelua nimeltä Facebook, vaan jokainen Facebook-ryhmä olisi oma erillinen verkkopalvelunsa, oma erillinen Facebookinsa, jonka omistaisivat sen ylläpitäjät. Myös tavallisilla käyttäjillä voisi olla ikioma Facebookinsa vaikkapa perheenjäsenille tai kavereille. Kaikki nämä Facebookit keskustelisivat toistensa kanssa, joten mistä tahansa Facebookista voisi laittaa kaveripyyntöjä minkä tahansa toisen Facebookin käyttäjille tai liittyä mihin tahansa toisen Facebookin ryhmään, aivan kuten nykyisessäkin Facebookissa voi olla kenen tahansa Facebook-käyttäjän kaveri tai kuulua mihin tahansa ryhmään.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Kuvitellaanpa, että kaikki muutkin sosiaalisen median palvelut toimisivat samalla periaatteella: jokaisella voisi olla oma Twitter, oma Instagram, oma TikTok tai oma YouTube, jonka he omistaisivat itse ja jossa he itse päättäisivät säännöistä ja sisällöistä. Nämä palvelut voisivat olla vain omistajan itsensä tai hänen lähipiirinsä käytössä, tai sitten ne voisivat olla avoimia kenen tahansa liittyä. Kaikista näistä palveluista käsin voisi seurata käyttäjiä tai ryhmiä missä tahansa toisissa palveluissa: omasta Twitteristä voisi tilata YouTube-kanavia, omasta Instagramista voisi osallistua keskusteluun Facebook-ryhmissä, omasta LinkedInistä voisi ottaa seurantaan TikTok-käyttäjiä, jne. Ne käyttäjät, jotka eivät haluaisi itse ylläpitää omaa palveluaan voisivat liittyä mille tahansa lukemattomista avoimista palveluista, valiten haluamansa palvelun esimerkiksi sen kielen, sijainnin, aihepiirin tai sisältötyypin perusteella.

Tämä on juuri se periaate, jolla fediversumi toimii.

Aavistuksen verran teknisempi tapa mieltää fediversumi on ajatella sitä toisena World Wide Webinä, joka ikään kuin toimii alkuperäisen webin päällä. Samoin kuin fediversumissa, myös webissä kuka tahansa voi pystyttää oman sivustonsa, jonka sisällöstä ja ulkoasusta omistaja voi päättää täysin itse. Mitään bisnesideaa ei tarvita, ainoastaan halu jakaa ajatuksiaan tai luovaa työtään muiden Internetin käyttäjien kanssa. Lisäksi web-sivustotkin voivat liittyä toisiin sivustoihin hyperlinkkien avulla muodostaen näin oman hajautetun verkostonsa, jota mikään yksittäinen taho ei voi kontrolloida. Fediversumi leipoo tähän kakkuun sisään vielä sosiaaliset toiminnot, kuten käyttäjien ja ryhmien julkaisujen seuraamisen, käyttäjien välisen suoran vuorovaikutuksen sekä sisältöjen automaattisen jakamisen, kommentoinnin ja tykkäyksen.

...ja näin se toimii käytännössä

Fediversumin toiminta perustuu avoimeen protokollaan nimeltään ActivityPub. Protokollalla tarkoitetaan digimaailmassa standardia, joka määrittää, miten laitteet ja tietokoneohjelmat keskustelevat toistensa kanssa ja siirtävät tietoa toinen toisilleen. Ilman protokollia tietokoneet eivät tietäisi mitä tehdä toiselta koneelta tuleville viesteille, eivätkä minkäänlaiset tietoverkot olisi näin mahdollisia. ActivityPub-protokolla on suunniteltu nimenomaan ihmisten välisen sosiaalisen verkostoitumisen mahdollistavien palvelinsovellusten väliseen keskusteluun ja tiedonsiirtoon. ActivityPub on World Wide Webin standardeja ylläpitävän World Wide Web Consortiumin (W3C) tunnustama standardi ja näin virallinen osa webin teknologista perustaa.

Fediversumi koostuu lukuisista eri sovelluksista, tai tarkemmin ottaen kaikista niistä tuhansista palvelimista, joille näitä sovelluksia on asennettu. Jokainen yksittäinen asennettu sovellus muodostaa yhden solmukohdan, tai fediversumin jargonilla ilmaistuna instanssin, maailmanlaajuisessa verkostossa. Kullakin instanssilla voi olla periaatteessa rajaton määrä rekisteröityneitä käyttäjiä, tosin kasvavat ylläpitokustannukset tuppaavat rajoittamaan yksittäisten instanssien kasvua. Kaikki tietyn sovelluksen instanssit keskustelevat keskenään, mutta ne voivat myös keskustella yhtä lailla minkä tahansa muun sovelluksen instanssien kanssa, vaikka sovellusten käyttötarkoitus olisi täysin erilainen. Tämän mahdollistaa se, että kaikki nämä sovellukset käyttävät ActivityPub-protokollaa keskustellessaan keskenään. Tähän perustuu myös se, että periaatteessa miltä tahansa instanssilta voi seurata käyttäjiä millä tahansa muulla instanssilla, sovelluksesta riippumatta.

Fediversumin toimintaperiaate Kuva 1 havainnollistaa fediversumin toimintaa. Käyttäjät ovat aina jollakin instanssilla, josta käsin he käyttävät fediversumin toimintoja. Saman sovelluksen instanssit keskustelevat keskenään, mutta yhtä lailla myös muiden sovellusten instanssien kanssa. Kun instanssit keskustelevat, myös näiden instanssien käyttäjät voivat keskustella toistensa kanssa.

Teoriassa on mahdollista siis luoda tunnukset mille tahansa avoimelle instanssille ja sieltä käsin seurata kaikkien muiden tuhansien instanssien käyttäjiä. Käytännössä kaikki sovellukset eivät ole kuitenkaan toteuttaneet kaikkia ActivityPubin mahdollistamia ominaisuuksia, joten käyttäjäkokemus vaihtelee tältä osin sovellusten välillä. Esimerkiksi Writefreely-sovellus mahdollistaa blogijulkaisujen jakamisen fediversumiin, mutta ei käyttäjien seuraamista muualta fediversumista. Muut siis voivat nähdä Writefreely-käyttäjän julkaisut, mutta hän ei voi nähdä muiden julkaisuja tai kommentteja Writefreelystä käsin. Lisäksi kaikki yksittäiset instanssit eivät välttämättä halua keskustella kaikkien muiden instanssien kanssa, vaan ne saattavat tarkoituksella (ja usein hyvästä syystä) blokata joitakin instansseja kokonaan. Kuten Internetissä yleensäkin, fediversumissa liikkuu myös kyseenalaista sisältöä. Tällaista sisältöä julkaisevat instanssit joutuvatkin helposti fediversumissa mustalle listalle, jolloin vain harvat instanssit keskustelevat niiden kanssa.

Tätä kirjoitettaessa fediversumiin kuuluu FediDB-sivuston mukaan noin 25000 instanssia, joilla on yhteensä noin 11 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää. Fediversumiin on mahdollista liittyä The Federation -sivuston mukaan ainakin 147 eri sovelluksella. Valtaosa näistä on ns. vapaita ohjelmistoja, jotka kuka tahansa voi ottaa käyttöön omalla palvelimellaan. Tässä ei tietenkään ole mahdollista esitellä kaikkia fediversumin sovelluksia, mutta joitakin yleisimmin käytettyjä niistä ovat:

  • Mastodon: Twitteriä muistuttava lyhytviesteihin perustuva blogi- ja keskustelusovellus
  • Friendica: Facebookia hieman muistuttava julkaisu- ja keskustelusovellus, jossa monipuolisia ominaisuuksia, mm. ryhmäkeskustelut, kuvagalleria, pikaviestit ja tapahtumakalenteri
  • Lemmy: Redditiä muistuttava keskustelupalstatyyppinen sovellus
  • PeerTube: Videoiden jako- ja kommentointisovellus
  • Pixelfed: Kuvien jako- ja kommentointisovellus
  • Funkwhale: Musiikki- ja äänitiedostojen streamaussovellus
  • Bookwyrm: Lukupäiväkirjan ja kirja-arvosteluiden julkaisualusta
  • Writefreely: Blogin julkaisualusta (jolla mm. tämä blogi on julkaistu)
  • Mobilizon: Ryhmätyöskentelyn organisointisovellus ja tapahtumailmoitusten julkaisualusta
  • Wordpress: Maailman suosituin web-sivujen julkaisualusta – minkä tahansa Wordpress-sivuston voi liittää fediversumiin ActivityPub-pluginin avulla

Miten päästä mukaan?

Mikäli fediversumin tekniset detaljit eivät kiinnosta niin paljoa, että olisi valmis pystyttämään oman instanssin, helpoiten fediversumiin pääsee liittymään luomalla tunnuksen jollekin olemassa olevalle avoimelle instanssille. Ensin kannattaa miettiä oma käyttötarpeensa ja sitten valita siihen käyttökelpoisin sovellus vaikkapa yllä mainituista. Nimien linkkejä seuraamalla pääsee yleensä sivustolle, jossa on listattuna kyseisen sovelluksen avoimia instansseja, joista voi valita itselle sopivimman. Instanssille rekisteröidytään sen omalta web-sivulta, jonka jälkeen sinne voi kirjautua web-käyttöliittymän tai mobiilisovelluksen kautta. Mikäli mikään tässä mainituista sovelluksista ei vastaa omia tarpeita, niin lisää sovelluksia kuvauksineen löytyy esimerkiksi Fediverse.party-sivustolta. On syytä huomioida kuitenkin, että jotkin näistä sovelluksista on vielä varhaisessa kehitysvaiheessa.

Mikäli suomenkielinen keskustelu on se, mikä kiinnostaa, löytää sitä parhaiten varmasti fediversumin sovelluksista suurimmasta, eli Mastodonista. Roni Laukkarinen on koonnut tänne yksityiskohtaiset ohjeet, miten Mastodoniin liitytään ja miten sieltä löytää seurattavia käyttäjiä. Jos haluat seurata allekirjoittanutta Mastodonissa (tai mistä tahansa muualta fediversumista käsin), niin ota seurantaan käyttäjä @teemuki@piipitin.fi. Myös tätä blogia voi seurata fediversumissa seuraamalla käyttäjätunnusta @teemuki@blogi.fediversumi.fi (kopioi tunnus ja syötä se hakukenttään käyttämässäsi sovelluksessa).

Yle on jälleen viime päivinä julkaissut artikkeleita liittyen sen ja Erätauko-säätiön käynnissä olevaan viisivuotiseen Hyvin sanottu -hankkeeseen. Hankkeen tavoitteena on “innostaa ihmisiä toisia kunnioittavaan, erilaisia näkemyksiä arvostavaan keskusteluun”. Vaikka hanke on sinänsä kannatettava, on sen taustalla joitakin häiritsevän naiiveja kuvitelmia siitä, miten julkinen keskustelu etenkin Internetissä toimii.

Ylen tuoreessa hankkeeseen liittyvässä artikkelissa annetaan ymmärtää, että julkisen keskustelun ongelmia ovat nimenomaan “riitely” ja “aggressiivinen keskustelukulttuuri”, johon kuuluu erityisesti nuorten miesten halukkuus “väitellä”. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Yle käyttää juuri näitä ilmaisuja aiheesta kirjoittaessaan. Tällainen puhetapa kuitenkin sivuuttaa paljon perustavanlaatuisemman ongelman, joka on se, että julkisen keskustelun ympäristöissä liikkuu henkilöitä, joiden tarkoituksena ei ole käydä keskustelua ensinkään, vaan pelkästään häiriköidä ja tukahduttaa sitä.

Erityisesti naiset ja vähemmistöihin kuuluvat joutuvat säännönmukaisesti kohtaamaan Internetissä keskustellessaan esimerkiksi raiskausuhkauksia, maalittamista, mustamaalausta ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuvaa nimittelyä. Tällaisen häirinnän tekijä ei ole paikalla osallistuakseen keskusteluun, vaan hänen tavoitteenaan on sulkea häirinnän kohde kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Kyse on silloin verkkoväkivallasta eikä riitelystä. Vähättelevä puhe riitelystä muistuttaa aika paljon sitä puhetta kouluväkivallasta, jossa tuo väkivalta nähdään oppilaiden välisenä neutraalina “kiistana”, johon molemmat osapuolet ovat ainakin osittain syypäitä.

Internetissä käytäviin keskusteluihin kuuluu henkilöön kohdistuvan häirinnän lisäksi usein myös trollaamista, tahallista väärinymmärtämistä ja tarkoitushakuista väärän informaation levittämistä. Nämä taas ovat tietoisia tapoja tehdä mahdottomaksi käydä järkevää keskustelua tietyistä aiheista, joista joidenkin ihmisten mielestä ei ilmeisesti saisi puhua, tai ainakaan esittää niistä “vääriä” mielipiteitä. Tässäkään ei ole kyseessä mikään “aggressiivinen keskustelutapa”, vaan pyrkimys vetää koko keskustelu vessanpöntöstä alas.

Millään näistä ilmiöistä ei ole mitään tekemistä väittelyn kanssa. Väittely on määritelmän mukaisesti intellektuaalinen prosessi, jossa asetetaan asiapohjaisia argumentteja vastakkain ja katsotaan, miten hyvin ne kestävät kriittistä tarkastelua. Väittely voi olla kärjekästä ja tunteellistakin olematta toksista. Internetissä käytävät väittelyt ovat usein heikkolaatuisia, mutta silloinkaan niiden ongelma ei ole keskustelun sävy vaan argumenttien heikkous tai keskustelijoiden kyvyttömyys ymmärtää vastapuolen argumenttia.

Kiinnittämällä huomionsa nimenomaan ihmisten keskustelutapoihin heidän motiiviensa sijaan Yle vain lisää vettä niiden sananvapausaktivistien myllyyn, joiden mielestä mikä tahansa pyrkimys vaikuttaa Internetissä käytävään keskusteluun on sananvapauden rajoittamista. Englanninkielisessä keskustelussa Ylen lähestymistapaa kuvataan usein käsitteellä tone policing. Vaatimus asiallisesta keskustelutavasta voi myös itsessään olla syrjivä, koska siinä ihanteena on usein enemmistöön kuuluvan korkeasti koulutetun neurotyypillisen ihmisen keskustelutapa. Ennemmin pitäisi vaalia keskustelutapojen monimuotoisuutta ja kaikkien oikeutta osallistua keskusteluun omista lähtökohdistaan ja omalla tyylillään.

Mikäli halutaan, että mahdollisimman moni osallistuu julkiseen keskusteluun ilman pelkoa ikävästä vastareaktiosta, tarvitaan muutakin kuin koulutushankkeita. Tarvitaan keinoja puuttua häiriköintiin matalalla kynnyksellä ja työkaluja pitää häiriköt loitolla julkisen keskustelun paikoista. Uskon, että tehokkain keino tähän on se, että ihmiset itse hallinnoivat keskusteluun käytettäviä alustoja yhteisöllisesti, eikä se, että keskustelun rajoja määritellään yksipuolisesti jostain ulkopuolelta.

Facebook, Twitter, Instagram, WhatsApp, YouTube, TikTok, Snapchat, Pinterest, LinkedIn, Reddit. Mitä yhteistä on näillä verkkopalveluilla? Ainakin se, että ne kaikki ympätään yleensä käsitteen “sosiaalinen media” alle. Kuitenkin niiden käyttötarkoitukset ja kohderyhmät poikkeavat täysin toisistaan. Onko siis edes mielekästä puhua niistä jonkin saman asian ilmentyminä? Pitäisikö meidän kenties lakata puhumasta sosiaalisesta mediasta kokonaan?

Jonnet eivät ehkä muista, mutta tietoverkoissa on kommunikoitu ja jaettu asioita jo kauan ennen kuin mitään sosiaalista mediaa sellaisena kuin sen nyt ymmärrämme oli olemassakaan. BBS-purkit ja Usenet-uutisryhmät toimivat tekstimuotoisen keskustelun ja tiedostojen jakamisen alustoina jo 1980-luvulla, IRC toi mukanaan reaaliaikaisen pikaviestinnän 1990-luvun taitteessa ja WWW-pohjaiset keskustelufoorumit löivät itsensä läpi 1990-luvun puolivälissä. Mitään yhteistä markkinointinimeä näillä palveluilla ei tuolloin ollut. Mikäli niistä ylipäänsä puhuttiin yhdessä, niin käytettiin yleensä tekniikkaan viittaavaa käsitettä tietoliikenne.

Käsitteen sosiaalinen media alkuperä ei ole varmuudella tiedossa, mutta ilmeisesti se on keksitty samoihin aikoihin useammallakin taholla suurin piirtein juuri noihin aikoihin 1990-luvun puolenvälin tienoilla. Tuolloin kyse oli lähinnä teoriasta, eikä nykyisen kaltaisia sosiaalisen median alustoja vielä ollut olemassa. Ensimmäiset laajemmin käytetyt somealustat syntyivät IT-kuplan mainingeissa vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Suomessa IRC-galleria ilmestyi verkkoon vuoden 2000 lopulla. Varsinaisesti käsite sosiaalinen media nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuosien 2003–2004 aikana, jolloin ensin MySpace ja sitten Facebook perustettiin. Muista kaupallisista somealustoista Twitter perustettiin vuonna 2006, Instagram vuonna 2010 ja TikTok vasta vuonna 2017. Piti mennä pitkälle 2010-luvun puolelle, ennen kuin saavutimme nykytilanteen, jossa “kaikki” ovat jossain sosiaalisessa mediassa. Tätä kirjoitettaessa tuosta hetkestä on vierähtänyt palttiarallaa kymmenen vuotta. Koko Internetin historian mittakaavassa puhutaan siis varsin äskettäisestä tapahtumasta.

Sosiaalinen media ei siis ole mikään ikiaikainen ilmiö, mutta onko käsite silti käyttökelpoinen? Kertooko se jotain olennaista käsitteen alle niputetuista verkkopalveluista? Onko käsitteen käytöstä meille enemmän hyötyä kuin haittaa? Tarkastellaanpa käsitteen osatekijöitä lähemmin.

Onko sosiaalinen media sosiaalinen?

Sanan vähimmäismerkityksessä sosiaalinen media on tietenkin sosiaalinen: kysehän on ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta (paitsi silloin, kun keskustelijana on botti). Laajemmin tarkasteltuna asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Sosiaalinen media tuottaa paitsi sosiaalista, niin myös epäsosiaalista, jopa anti-sosiaalista käyttäytymistä. Sosiaaliselle medialle tyypillisiä ilmiöitä ovat muun muassa ulossulkeva kuplautuminen, aggressiivinen trollaaminen ja häiriköinti, jopa suoranainen verkkoväkivalta. Somekeskustelut tuppaavat degeneroitumaan usein identiteettien välisiksi valtataisteluiksi, joissa on kyse yksilöiden ja ihmisryhmien erottelusta yhdistämisen sijaan.

Yllä mainitut ovat käyttäytymismalleja, jotka pikemminkin pyrkivät katkomaan ihmisyhteisön sosiaalisia siteitä kuin vahvistamaan niitä. Toisenlaisiakin esimerkkejä tottakai löytyy, mutta kokonaisuutena katsoen sosiaalinen media ei nähdäkseni vastaa erityisen hyvin ihmisten luontaiseen tarpeeseen luoda merkityksellisiä sosiaalisia yhteyksiä. Julkisen keskustelun siirtyessä yhä enemmän someen saattaa se päinvastoin johtaa ihmisten entistä suurempaan atomisoitumiseen omiin kupliinsa. Somealustojen harrastama käyttäjäprofilointi ja siihen perustuvat algoritmit vielä pahentavat entisestään tätä ongelmaa. Tästä näkökulmasta katsoen sosiaalinen media ei itse asiassa ole kovinkaan sosiaalinen.

Onko sosiaalinen media media?

Käsitteeseen sosiaalinen media on alusta alkaen sisältynyt ajatus siitä, että se kilpailee ns. perinteisen median eli sanomalehtien, television, radion ym. kanssa samoilla markkinoilla. Ajatus menee niin, että sosiaalinen media on nimenomaan media, koska siellä käyttäjät tuottavat toisilleen uutisia, viihdettä ja muuta mediasisältöä ilman perinteisen median “portinvartijoita” suodattamassa sisältöjä heidän välissään. Lähemmin tarkasteltuna tämä mielikuva ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Valtaosa sosiaalisen media sisällöistä tulee nimenomaan perinteisen median puolelta: uutiset linkataan sanomalehtien nettisivuilta ja iso osa keskustelusta pyörii kaupallisten medioiden tuottaman viihdetarjonnan ympärillä. Some näyttäytyy tyypillisesti lähinnä perinteisen median kommenttiraitana. Monet somekohutkin syntyvät siten, että ammattijournalisti nostaa jonkin alun perin vähälle huomiolle jääneen somepuheenvuoron esille omassa mediassaan, ja vasta tämä aiheuttaa laajempaa siihen liittyvää keskustelua sosiaalisen median puolella.

Näyttääkin siltä, että perinteinen media ja sosiaalinen media eivät niinkään kilpaile keskenään, vaan muodostavat eräänlaisen symbioosin. Voidaan todeta, että sosiaalinen media ei toimikaan omana itsenäisenä medianaan, vaan on pikemminkin osa perinteisen median markkinointi- ja propagandakoneistoa ja viime kädessä sille alisteinen. Toki moni sosiaalisen median käyttäjä saa nykyään uutisensa nimenomaan somen kautta, mutta on syytä panna merkille, että siinä on silloin kyse enemmän kuratoinnista kuin riippumattomasta tiedonvälityksestä. Tätä ei nyt pidä tulkita niin, että väheksyisin sosiaalisessa mediassa julkaisevia kansalaisjournalisteja, jotka ehdottomasti tekevät arvokasta työtä. Mutta nämä ovat poikkeustapauksia, eivätkä edusta tyypillistä sosiaalisen median käyttötapaa. Alkuperäisen uutissisällön lähteenä sosiaalinen media ei ole onnistunut ottamaan kovin merkittävää asemaa.

Miksi puhumme sosiaalisesta mediasta?

Miksi kieleemme on sitten vakiintunut tämä käsite, vaikka se ei selvästikään kuvaa kohteitaan erityisen hyvin? Tämä on nähdäkseni seurausta tietoisesta markkinointiponnistuksesta. Käsitteen ehkä kehittivät alunperin insinöörit, mutta jo IT-kuplan ajoista sosiaalinen media on kehittynyt nimenomaan riskisijoittajavetoisesti. Uusien somealustojen kehittämisen motiivina on ollut raha eikä suinkaan uteliaisuus uutta teknologiaa kohtaan, saatika sitten inhimilliset perustarpeet. Tarkoituksena on ollut kaapata mahdollisimman nopeasti mahdollisimman suuri markkinaosuus, tehdä sitten alustalta poistumisesta mahdollisimman hankalaa, ja sen jälkeen alkaa rahastaa alustalla.

Kaupallisten somealustojen rahoittajat ovat halunneet luoda mielikuvan, että tämä on luonnollinen ja välttämätön kehityskulku, ja juuri tässä käsite sosiaalinen media on ollut käyttökelpoinen. Ilman sitä nämä alustat tuskin olisivat olleet yhtä menestyksekkäitä, koska silloin ne olisivat joutuneet markkinoimaan itseään pelkästään omilla ansioillaan. Strategia on ollut suuri menestys: kun ihmiset nykyään kuulevat sanat sosiaalinen media, he automaattisesti ajattelevat nimenomaan kaupallisia somealustoja. Harvalle tulee edes mieleen, että sosiaalinen media voisi olla jotain, mitä käyttäjät hallinnoisivat itse, ja missä kukaan ei pyrkisi rahastamaan heidän viestinnällään. Näin ollen, mikäli haluamme vapauttaa ihmiset kaupallisten somealustojen ikeestä, on meidän ehkä kokonaan lakattava käyttämästä sosiaalisen median käsitettä.

Suhteemme sosiaaliseen mediaan on murroksessa. Somen käytöstä on tullut monille raskasta, ilotonta ja stressaavaa tavoilla, joilla se ei ole ollut sitä ennen. Kyse on tietysti osin kaupallisten somealustojen tietoisesti toteuttamasta paskoittamisesta (enshittification), mutta uskallan väittää, että käyttäjäkokemuksen huonontumisen taustalta löytyy myös näiden alustojen perusominaisuuksia ja vakiintuneita kulttuurisia käytäntöjä, jotka ovat vaikuttaneet kokemukseen alusta alkaen, mutta joiden vaikutukset ovat vasta nyt nousseet pinnalle. Tarkastelen tässä viittä tällaista tekijää. Tekijät eivät liity mihinkään tiettyyn somealustaan, vaan esiintyvät nähdäkseni vaihtelevissa määrin kaikilla alustoilla. Kirjoitus perustuu lähinnä omiin havaintoihini, eikä suoraan mihinkään tutkimukseen.

1. Push-toimintaperiaate

Useimmat sosiaaliset mediat toimivat siten, että palvelimella pyörivä algoritmi syöttää jatkuvasti sisältöä käyttäjän aikajanalle ilman, että käyttäjän tarvitsee sitä erikseen pyytää. Periaate on päinvastainen kuin algoritmittomassa Internetissä, jossa käyttäjän pitää ensin tietää, mitä hän haluaa nähdä ja sitten seurata linkkejä tai käyttää hakutyökaluja sen löytämiseksi. Tämä push-periaate on mitä moni käyttäjä haluaakin, koska se tekee somen selailusta niin helppoa, mutta siihen sisältyy ansa: kontrolli siirtyy nimittäin siinä käyttäjältä somealustalle. Käyttäjä joutuu mukautumaan algoritmin määräämään sisältöön ja rytmiin, halusi hän sitä tai ei. Samalla hän kokee painetta seurata syötettään kaiken aikaa, jotta ei vain missaa mitään tärkeää. Seurauksena on helposti haitallisia sivuvaikutuksia, kuten FOMOa ja doomscrollingia. Algoritmit myös usein tunkevat pyytämättä aikajanalle sisältöä, joka lähinnä vain häiritsee tai ahdistaa käyttäjää ja vie häntä sivuraiteille sen sijaan, että hän käyttäisi aikaansa sellaiseen, mikä on hänelle oikeasti tärkeää tai mikä parantaisi hänen elämänlaatuaan. Kaiken tämän vuoksi käyttäjä ei koskaan oikein tunne olevansa itse ohjaksissa sosiaalista mediaa käyttäessään.

2. Kauhea haipakka

Sosiaalinen media on kiihdyttänyt julkisen keskustelun tahdin äärimmilleen. Toki yhteiskunta on muutenkin kiristänyt jatkuvasti tahtiaan jo vähintään parisataa vuotta, mutta somen lähes reaaliaikainen luonne on ollut omiaan lyömään vielä lisää pökköä pesään. Tyypillisen somekeskustelun aikajänne mitataankin korkeintaan tunneissa. Keskustelusta on somessa tullut jatkuvaa kilpajuoksua siitä, kuka saa tuutattua mielipiteensä pihalle ensimmäisenä, kommentin laadusta välittämättä. Tämä on johtanut siihen, että kenelläkään ei ole enää aikaa pysähtyä oikeasti ajattelemaan mitään, saatika sitten tarkistamaan luotettavista lähteistä pitääkö jokin esitetty väite paikkaansa. Siinä vaiheessa, kun on ehtinyt edes auttavasti perehtyä somessa pinnalla olleeseen aiheeseen, on keskustelu siirtynyt jo aikaa sitten johonkin tuoreempaan uutiseen, eikä kukaan skrollaa enää siihen viestiketjun sadanteen viestiin, oli se sitten miten punnittu puheenvuoro tahansa. Tilanne on vaarallinen, koska ihmistä, joka ei koskaan pysähdy ajattelemaan, on helppo manipuloida. Hektisyys on myös merkittävä syy siihen, miksi somekeskustelut sinänsä tärkeistäkin aiheista jäävät yleensä pinnallisiksi huuteluiksi moraaliposeerauksineen ja tarkoituksellisine väärinymmärryksineen, eikä kenenkään ymmärrys maailman ilmiöistä niiden myötä ainakaan lisäänny.

3. The show must go on

Toinen syy, miksi sosiaalisessa mediassa on niin vaikeaa käydä syvällisiä keskusteluita on sen performatiivinen luonne. Somekeskusteluissa on itse käsiteltävän asian sijasta usein kyse siitä, että keskustelijat performoivat haluamiaan identiteettejä, minkä takia he päätyvät huutelemaan toistensa ohi sen sijaan, että he todella puhuisivat toisilleen. Tämä liittyy varmaankin siihen, että menestystä somessa mitataan yleensä seuraajien ja tykkäysten määrällä, ja ihmiset useimmiten haluavat seurata sellaisia käyttäjiä, joiden he kokevat olevan jollain lailla samanlaisia kuin he itse. Tämän takia somessa korostuvat käyttäjien esittämät henkilökohtaiset ominaisuudet, puhetavat ja asenteet enemmän kuin se, mitä he oikeastaan sanovat. Performatiivisuus kuitenkin rajoittaa keskustelua, koska valittu identiteetti määrittää mistä aiheista ja millä tyylillä käyttäjän on “sallittua” keskustella. Kun käyttäjä keskittyy ensisijaisesti siihen, millainen viestintä parhaiten uppoaa hänen seuraajiinsa, jää vain vähän tilaa aidolle vuorovaikutukselle. Sivustaseuraajillekin tällainen varjonyrkkeily on usein turhauttavaa katsella.

4. Luokallista meininkiä

Varsinkin kaupallisessa sosiaalisessa mediassa vallitsee selkeä luokkajako: vain pieni osa käyttäjistä luo sinne sellaista sisältöä, jolla on oikeasti vaikutusta siihen mistä ja miten keskustelua käydään. Algoritmeilla on tietysti sormensa pelissä: nehän nostavat esille juuri sitä sisältöä, joka on jo valmiiksi suosittua. Valta keskittyy näin somessa pienelle vaikuttajien etujoukolle ja massojen osaksi jää reagoida heidän avauksiinsa. Some tuntuu ruokkivan tietynlaista laumakäyttäytymistä, jossa merkittävä osa käyttäjistä seuraa enemmän tai vähemmän passiivisesti tätä etujoukkoa, levittää kritiikittömästi näiden näkemyksiä ja omaksuu näiden maneereita ja puhetapoja. Tällainen papukaijamainen käytös on välillä turhankin helppo tunnistaa. Ilmiö on tavallaan paradoksaalinen, kun otetaan huomioon, että sosiaalisen median alun perin antama lupaus oli juuri se, että siellä jokainen voi saada äänensä yhtä lailla kuuluville yhteiskunnallisesta asemasta tai ilmaisutaidoista riippumatta. Siitä huolimatta olemme päätyneet tilanteeseen, jossa jopa ihan täyttä huuhaata ja lapsellisia salaliittoteorioita kaupittelevat ”influensserit” pystyvät liikuttelemaan miljoonien ihmisten mielipiteitä ja määrittämään keskustelun reunaehtoja. Näissä influenssereissa on useimmiten vieläpä kyse henkilöistä, jotka ovat jo ennestään etuoikeutettuja, joten tämä somen ominaisuus on myös omiaan vahvistamaan yhteiskunnassa vallitsevia luokkarakenteita.

5. Beware the reply guy

Reply guy on kaikille tuttu sosiaalisen median hahmo: yleensä miespuolinen käyttäjä, joka tuppautuu besserwisseröimään ventovieraiden aloittamiin viestiketjuihin vailla mitään käsitystä niiden kontekstista, ja sitten loukkaantuu, kun viestiketjun aloittaja ei ryhdykään käymään pitkällistä keskustelua hänen ehdoillaan. Tässä kohtaa on tärkeää huomauttaa, että kyse ei ole tietyistä yksittäisistä käyttäjistä, vaan somekulttuuriin pesiytyneestä käyttäytymismallista, johon aika moni meistä välillä sortuu. Reply guyhan ei ole välttämättä pahantahtoinen, tai pyri tarkoituksella häiriköimään keskustelua, häneltä vain puuttuu tilannetajua. Näkisin, että tämä ilmiö johtuu ainakin osittain siitä, että rajanveto julkisen ja yksityisen sfäärin välillä on sosiaalisessa mediassa epäselvä. Someviestit ovat tietysti lähtökohtaisesti julkisia, ellei kyse ole suljetusta ryhmästä, mutta tämä ei automaattisesti merkitse sitä, että ne olisi tarkoitettu kaikille. Yksittäisestä viestistä on usein vaikeaa tulkita, kenelle se on suunnattu tai millaisia reaktioita viestin lähettäjä toivoo saavansa. Oikea tulkinta vaatii tyypillisesti taustatyön tekemistä ajan kanssa esimerkiksi lukemalla viestiketjun aloittajan muuta viestintää. Somekulttuuriin sisältyy kuitenkin ajatus siitä, että se oma mielipide on aina tärkein, eikä muita tarvitse oikeasti pysähtyä kuuntelemaan. Reply guy -syndrooma kumpuaa nähdäkseni juuri tästä ajattelumallista.

Aina välillä erinäiset huolestuneet tahot esittävät ratkaisuksi Internetissä leviävään vihapuheeseen anonymiteetin rajoittamista. Viimeksi näin teki psykoterapeutti Jan-Henry Stenberg Helsingin sanomissa (maksumuuri). Näiden ihmisten ajatuksena on ilmeisesti, että kun Internetin käyttäjät pakotetaan keskustelemaan omilla virallisilla nimillään, he eivät tosielämän seuraamusten pelossa uskalla käyttäytyä aggressiivisesti. Tämä ajatus on kuitenkin, ei pelkästään virheellinen, vaan myös vaarallinen.

Omalla nimellä esiintyminen Internetissä huoletta on etuoikeus, joka kuuluu lähinnä valtaväestöön kuuluville hyväosaisille. Sen sijaan, jos kuuluu johonkin vähemmistöön, on yhteiskunnan syrjäyttämä, tai omaa tietyistä kiistanalaisista asioista valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä, saattaa omalla nimellä kirjoittaminen johtaa häirintään, vainoamiseen, uhkailuun tai ei-toivottuihin yhteydenottoihin esimerkiksi työpaikalle tai puolisoon. Anonymiteetin rajoittaminen johtaakin helposti itsesensuuriin, kun omilla nimillään esiintyvät käyttäjät pyrkivät välttämään paljastamasta mitään sellaista henkilökohtaisesta elämästään, jota voitaisiin käyttää heitä vastaan, tai esittämästä sellaisia mielipiteitä, jotka olisivat omiaan saamaan häiriköt liikkeelle. Keskustelua käydään silloin häiriköiden ja tolkun ihmisten ehdoilla, mikä on ongelma, sikäli kun pidämme yhteiskunnan moniäänisyyttä arvokkaana asiana.

Anonymiteetti, tai usein oikeammin pseudonymiteetti, on kuulunut Internetin keskustelukulttuuriin alusta alkaen, ja siitä ovat päässeet hyötymään muutkin kuin vain vainotut vähemmistöt. Nimimerkillä kirjoittaminen vapauttaa käyttäjän luomaan itselleen juuri sellaisen roolin ja persoonan kuin hän itse haluaa, riippumatta esimerkiksi sukupuolen tai yhteiskunnallisen aseman asettamista rajoitteista. Eikä kyse ole välttämättä siitä, että hän haluaisi piiloutua nimimerkin taakse ja salata “todellisen” henkilöllisyytensä: vakiintunut Internet-pseudonyymihän voi olla käyttäjälleen ihan yhtä todellinen identiteetti kuin hänen yhteiskunnan silmissä virallinen identiteettinsäkin. Nimimerkkiin liittyvä identiteetti on kuitenkin käyttäjän itsensä hallinnassa, toisin kuin virallinen identiteetti, jota määrittävät pitkälti yhteiskunta ja toiset ihmiset. Juuri tämä omaehtoisuuden mahdollisuus tekee Internetistä monelle elintärkeän henkireiän, jota yhteiskunnan tai lähiympäristön vaatimukset eivät pääse tukahduttamaan.

Paitsi että anonymiteetin rajoittamisesta olisi merkittävää haittaa suurelle osalle Internetin käyttäjiä, ei sillä edes saavutettaisi haluttuja tavoitteita. Monet Suomen merkittävimmistä vihapuheen levittäjistähän esiintyvät jo nyt vailla huolen häivää Internetissä ihan ikiomalla, virallisella, passiinkin painetulla nimellä ja naamalla. Ja miksi eivät esiintyisi? Vihapuhettahan arvostetaan yhteiskunnassamme korkealle. Vihapuheella voi esimerkiksi päästä politiikan huippupaikoille tai saada suuren määrän uskollisia seuraajia sosiaalisessa mediassa. Suomen viranomaiset eivät pääsääntöisesti pidä edes järjestelmällistä mustamaalausta, vainoamista tai tappouhkausten lähettämistä tutkimisen arvoisina rikoksina. Mikäli vihapuhetta pidetään ongelmana, ja sille halutaan oikeasti tehdä jotain, tulisi aluksi puuttua tähän vähättelevään ja hyssyttelevään kulttuuriin. Vihapuhe-termin käyttämisen sijaan voitaisiin alkaa puhumaan verkkoväkivallasta, johon tulisi suhtautua samalla vakavuudella kuin muuhunkin väkivaltaan. Silloin huomio kiinnittyisi puheen sisällön sijaan sen tarkoitukseen ja sen vaikutukseen uhriinsa. Näistä lähtökohdista on mahdollista löytää myös sellaisia keinoja vihapuheongelman ratkaisuun, jotka kohdistuvat tämän väkivallan tekijöihin eivätkä kollektiivisesti kaikkiin Internetin käyttäjiin.