teemukin blogi

Julkisessa keskustelussa esiintyy taajaan sellainen kritiikki sosiaalista mediaa kohtaan, jossa sen katsotaan aiheuttavan ihmisten jakautumista muusta yhteiskunnasta irrallisiin kupliin. Tämä taas on kriitikoiden mukaan omiaan johtamaan lisääntyvään yhteiskunnalliseen polarisaatioon. Kuplautumisesta puhutaan lähes poikkeuksetta negatiivisena ilmiönä, jonka katsotaan uhkaavan jopa koko demokraattista järjestelmää. Ajatellaan, että demokratia voi toimia vain, jos kaikki yhteiskunnan jäsenet jakavat saman keskusteluympäristön, ja että ihmisten vetäytyminen tuosta ympäristöstä erillisiin ideologisiin ympäristöihin johtaa vain dogmaattisen, kompromisseihin kyvyttömän ääriajattelun yleistymiseen ja keskinäisen ymmärryksen vähenemiseen. Mielestäni tämänkaltaisen kritiikin esittämä kuva ei kuitenkaan vastaa sitä todellisuutta, missä yhteiskunnallista keskustelua sosiaalisessa mediassa käydään.

Ensiksikin, kuplautumispuheesta paistaa läpi tyypillinen liberalistinen maailmankuva. Liberalismin keskeisiin uskonkappaleisiin kuuluu ajatus “ideoiden markkinapaikasta”. Tämän ajatuksen mukaan yhteiskunta toimii optimaalisesti silloin, kun jokainen yhteiskunnan jäsen voi mahdollisimman vapaasti esittää mielipiteensä kaikille avoimilla ideamarkkinoilla, jolloin markkinoiden näkymätön käsi lopulta valitsee objektiivisesti parhaat ideat toteutettavaksi. Sosiaalisesta mediasta onkin välillä puhuttu ihan vakavissaan “maailman keskustorina”. Esikuvana tälle ajatukselle toimivat antiikin kaupunkivaltiot, joissa vapaat miehet kokoontuivat fyysisesti “torille” (agoralle) päättämään kaupungin asioista.

Tämänkaltainen ajattelu on kuitenkin tuhoisaa aidosti demokraattiselle, moniääniselle julkiselle keskustelulle. Ideoiden markkinapaikalla vallitsevat nimittäin samat lainalaisuudet kuin tavaramarkkinoillakin: kilpailun voittaa yleensä se, jolla on eniten resursseja käytettävissään oman “tuotteensa” markkinointiin ja kilpailijoiden raivaamiseen kokonaan pois markkinoilta, eikä tällä ole välttämättä mitään tekemistä tuotteen laadun kanssa. Kapitalismissa jokainen markkinatoimija pyrkii lähtökohtaisesti monopoliasemaan omassa markkinasegmentissään, ja sama pätee ideamarkkinoilla: jokainen idea pyrkii saavuttamaan hegemonisen aseman, jossa se alkaa näyttämään ainoalta totuudelta sen sijaan, että se olisi vain yksi monista vaihtoehdoista, joista “kuluttaja” voi valita.

Ei ole sattumaa, että X:n kaltaisilla kaupallisilla sosiaalisen median alustoilla keskustelua dominoivat miljardöörit, ammatti-influensserit ja keskiluokkaiset “nettoveronmaksajat”, jotka tuppaavat olemaan voittopuolisesti hyväosaisia valkoisia miehiä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että algoritmit suosivat heidän tuottamaansa sisältöä (mitä ne toki myös tekevät), vaan myös siitä, että heillä on käytettävissään ylivoimaiset taloudelliset ja sosiaaliset pääomat, joilla he pystyvät ostamaan näkyvyyttä ja seuraajia, ja marginalisoimaan kilpailevia ääniä. Tokkopa kukaan kehtaa väittää, että nämä ihmiset ovat päässeet asemaansa siksi, että heidän argumenttinsa vain ovat niin paljon parempia.

Uskaltaisin väittää, että kuplautumista kritisoidaankin tyypillisesti juuri tällaisesta etuoikeutetusta asemasta käsin. Tällaisessa asemassa olevalla on vain vähäinen riski sille, että joutuisi mielipiteensä vuoksi kohtaamaan omaan henkilöönsä kohdistuvaa häirintää, uhkailua tai maalittamista, mitkä taas ovat monille yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuville naisille ja vähemmistöjen edustajille arkipäivää. Kuplautumiseksi saatetaan tulkita joskus myös tilanne, jossa jokin aiemmin marginaaliin jäänyt kokemus yhteiskunnasta murtautuu laajempaan tietoisuuteen. Hegemoniseen asemaan tottuneelle voi olla vaikeaa hahmottaa radikaalisti omasta poikkeavaa kokemusmaailmaa, jolloin sellaisesta kumpuavat näkemykset leimataan helposti vähemmistökuplan vääristämäksi “identiteettipoliittiseksi” ääriajatteluksi. Tällöin jää kuitenkin huomaamatta, että myös valtavirtajulkisuus muodostaa omanlaisensa kuplan, jossa vain tietyt näkemykset pääsevät esille.

Mutta mitä jos lähtisimmekin siitä, että kuplautuminen on periaatteessa hyvä asia? Jos otamme kuplametaforan kirjaimellisesti, niin huomaamme, että kuplathan ovat yleensä läpinäkyviä. Kuplan sisällä oleva ei suinkaan ole tietämätön siitä, mitä kuplan ulkopuolella tapahtuu, hän vain tekee tietoisen valinnan olla osallistumatta siihen. Jokainen vähemmistökuplassa elävä tuntee tämän ilmiön: vaikka kuinka yrittäisi rajata keskusteluympäristöään vain samanmielisiin ihmisiin, ei yhteiskunnassa hegemonisessa asemassa olevista käsityksistä voi olla olematta tietoinen. Tätähän hegemonia juuri tarkoittaa: silloin tietyt näkemykset ovat yhteiskunnassa niin kaikenkattavasti esillä, että niistä tulee itsestäänselvyyksiä, jotka “kaikki” tietävät, ja joita ei voi kyseenalaistaa ilman, että saa hörhön leiman otsaansa. Se, että kieltäytyy käymästä yhteiskunnallista keskustelua tällaisen asetelman asettamissa rajoissa ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eläisi jossain omassa irrallisessa todellisuudessaan.

Toisin kuin näkee väitettävän, kuplille ei ole ainakaan oman kokemukseni mukaan tyypillistä se, että niiden sisällä pitäisi lähtökohtaisesti olla kaikista asioista samaa mieltä. Kupla ei ole sama asia kuin kaikukammio. Kaikukammiosyytökset ovatkin lähinnä ideologisesti yksipuolisesta valtavirran keskusteluympäristöstä käsin tapahtuvaa projisointia. Kuplille on toki tyypillistä, että niihin hakeutuvat ihmiset jakavat samansuuntaisen maailmankuvan tai kokemuksen yhteiskunnasta. Tämä ei kuitenkaan ole este kriittiselle keskustelulle, vaan päinvastoin sen edellytys. Ihminen on altis muuttamaan omia näkemyksiään vain silloin, kun hän voi luottaa siihen, että keskustelukumppanit suhtautuvat häneen lähtökohtaisesti myötämielisesti, silloinkin kun he ovat jostain asiasta eri mieltä. Sananvapauskin voi toteutua täysimääräisesti vain silloin, kun keskustelijat voivat lähteä siitä, että he eivät joudu hyökkäyksen tai pilkanteon kohteeksi esittäessään mielipiteensä. Tämä edellyttää sellaista keskinäisen luottamuksen ja solidaarisuuden ilmapiiriä, joka on mahdollista saavuttaa vain tarkoituksellisesti rajatussa keskusteluympäristössä.

Jos nimittäin keskustelijat ovat maailmankuviltaan liian kaukana toisistaan, johtaa se yleensä poteroitumiseen ja ideologiseen lukkiutumiseen, mikä on omiaan kaventamaan kaikkien keskusteluun osallistuvien ajattelua. Silloin keskustelua ei enää käydä toisen ihmisen, vaan oman pään sisällä kyhätyn olkiukon kanssa. Sellaisesta keskusteluympäristöstä hyötyvät vain ne, jotka ovat jo valmiiksi sosioekonomisen asemansa vuoksi niskan päällä, koska heille se mahdollistaa oman mielipiteensä paaluttamisen voimakeinoin yleiseksi totuudeksi ja vastapuolen leimaamisen lähtökohtaisesti epäuskottavaksi.

Samat ihmiset, jotka vastustavat kuplautumista, peräänkuuluttavat usein myös “rakentavaa keskustelua”. Jos jälleen otamme kielikuvan kirjaimellisesti, ei rakentava keskustelu kuitenkaan tarkoita sitä, että käytetään asiallista kieltä, vaan sitä, että keskustelun tuloksena tosiasiallisesti rakentuu jotain uutta: parempaa ajattelua, lisääntynyttä keskinäistä ymmärrystä, uusia liittolaisuuksia tai aktiivista yhteistoimintaa. Rakentava keskustelu on mahdollista vain silloin, kun kaikilla keskusteluun osallistuvilla on jo lähtökohtaisesti jaettu käsitys siitä, mitä ylipäänsä ollaan rakentamassa. Mikäli yhdet ovat rakentamassa sairaalaa, toiset luksushotellia, ja kolmannet ovat mukana vain sabotoidakseen koko hankkeen, aiheuttaa tällaisista lähtökohdista käyty “keskustelu” lähinnä hallaa koko keskusteluympäristölle.

Väitän, että niillä, joiden mielestä juuri sosiaalinen media on aiheuttanut meidän ajassamme kuplautumista, ovat syy ja seuraus menneet sekaisin. Pikemminkin on niin, että ihmisillä on luonnollinen taipumus hakeutua samanmielisten seuraan, ja sosiaalisen median ilmiöt vain heijastelevat tätä. Itse asiassa kaupallinen sosiaalinen media jopa haittaa tätä luontaista kuplautumista käsittelemällä käyttäjiään yksittäisinä kuluttajina algoritmisesti personoituine syötteineen.

Myönteisessä mielessä ymmärrettynä kuplautumisessa ei ole kyse kuluttajasegmenteistä, vaan ihmisryhmistä, joilla on samansuuntaisia intressejä yhteiskuntaa kohtaan, ja jotka haluavat toimia yhdessä edistääkseen näitä intressejä. Millainen sosiaalisen median sitten tulisi olla, jotta se tukisi eikä haittaisi tämän kaltaista kuplautumista? Asian ytimessä on nähdäkseni kontrolli. Sosiaalisen median käyttäjien tulisi itse saada määrittää keskusteluympäristönsä reunaehdot ilman ulkopuolelta tulevaa algoritmista manipulaatiota tai byrokraattista valvontakoneistoa. Tällöin heillä on mahdollisuus hakeutua juuri sellaisen keskustelun pariin, joka parhaiten toteuttaa heidän omia yhteiskunnallisen keskustelun tarpeitaan.

Kuplautumisessa on kyse myös kollektiivisesta toiminnasta ja joukkovoiman rakentamisesta vastapainoksi avoimilla markkinoilla toimivalle kuluttajayksilölle. Kuplautuminen on viime kädessä solidaarisuutta ja yhteyden luomista todellisiin ihmisiin. Kuplasta voi muodostua sen sisällä oleville ihmisille tärkeä yhteisö juuri siksi, että se on kontrolloitu keskusteluympäristö. Voidaan jopa sanoa, että kuplautuminen on välttämätön edellytys sille, että ylipäänsä voimme osallistua julkiseen keskusteluun täysivaltaisina ihmisinä. Nimenomaan tästä näkökulmasta kuplautumisen ympärillä käytävää diskurssia tulisikin tarkastella uudestaan.