Reader

Julkisessa keskustelussa esiintyy taajaan sellainen kritiikki sosiaalista mediaa kohtaan, jossa sen katsotaan aiheuttavan ihmisten jakautumista muusta yhteiskunnasta irrallisiin kupliin. Tämä taas on kriitikoiden mukaan omiaan johtamaan lisääntyvään yhteiskunnalliseen polarisaatioon. Kuplautumisesta puhutaan lähes poikkeuksetta negatiivisena ilmiönä, jonka katsotaan uhkaavan jopa koko demokraattista järjestelmää. Ajatellaan, että demokratia voi toimia vain, jos kaikki yhteiskunnan jäsenet jakavat saman keskusteluympäristön, ja että ihmisten vetäytyminen tuosta ympäristöstä erillisiin ideologisiin ympäristöihin johtaa vain dogmaattisen, kompromisseihin kyvyttömän ääriajattelun yleistymiseen ja keskinäisen ymmärryksen vähenemiseen. Mielestäni tämänkaltaisen kritiikin esittämä kuva ei kuitenkaan vastaa sitä todellisuutta, missä yhteiskunnallista keskustelua sosiaalisessa mediassa käydään.

Ensiksikin, kuplautumispuheesta paistaa läpi tyypillinen liberalistinen maailmankuva. Liberalismin keskeisiin uskonkappaleisiin kuuluu ajatus “ideoiden markkinapaikasta”. Tämän ajatuksen mukaan yhteiskunta toimii optimaalisesti silloin, kun jokainen yhteiskunnan jäsen voi mahdollisimman vapaasti esittää mielipiteensä kaikille avoimilla ideamarkkinoilla, jolloin markkinoiden näkymätön käsi lopulta valitsee objektiivisesti parhaat ideat toteutettavaksi. Sosiaalisesta mediasta onkin välillä puhuttu ihan vakavissaan “maailman keskustorina”. Esikuvana tälle ajatukselle toimivat antiikin kaupunkivaltiot, joissa vapaat miehet kokoontuivat fyysisesti “torille” (agoralle) päättämään kaupungin asioista.

Tämänkaltainen ajattelu on kuitenkin tuhoisaa aidosti demokraattiselle, moniääniselle julkiselle keskustelulle. Ideoiden markkinapaikalla vallitsevat nimittäin samat lainalaisuudet kuin tavaramarkkinoillakin: kilpailun voittaa yleensä se, jolla on eniten resursseja käytettävissään oman “tuotteensa” markkinointiin ja kilpailijoiden raivaamiseen kokonaan pois markkinoilta, eikä tällä ole välttämättä mitään tekemistä tuotteen laadun kanssa. Kapitalismissa jokainen markkinatoimija pyrkii lähtökohtaisesti monopoliasemaan omassa markkinasegmentissään, ja sama pätee ideamarkkinoilla: jokainen idea pyrkii saavuttamaan hegemonisen aseman, jossa se alkaa näyttämään ainoalta totuudelta sen sijaan, että se olisi vain yksi monista vaihtoehdoista, joista “kuluttaja” voi valita.

Ei ole sattumaa, että X:n kaltaisilla kaupallisilla sosiaalisen median alustoilla keskustelua dominoivat miljardöörit, ammatti-influensserit ja keskiluokkaiset “nettoveronmaksajat”, jotka tuppaavat olemaan voittopuolisesti hyväosaisia valkoisia miehiä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että algoritmit suosivat heidän tuottamaansa sisältöä (mitä ne toki myös tekevät), vaan myös siitä, että heillä on käytettävissään ylivoimaiset taloudelliset ja sosiaaliset pääomat, joilla he pystyvät ostamaan näkyvyyttä ja seuraajia, ja marginalisoimaan kilpailevia ääniä. Tokkopa kukaan kehtaa väittää, että nämä ihmiset ovat päässeet asemaansa siksi, että heidän argumenttinsa vain ovat niin paljon parempia.

Uskaltaisin väittää, että kuplautumista kritisoidaankin tyypillisesti juuri tällaisesta etuoikeutetusta asemasta käsin. Tällaisessa asemassa olevalla on vain vähäinen riski sille, että joutuisi mielipiteensä vuoksi kohtaamaan omaan henkilöönsä kohdistuvaa häirintää, uhkailua tai maalittamista, mitkä taas ovat monille yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuville naisille ja vähemmistöjen edustajille arkipäivää. Kuplautumiseksi saatetaan tulkita joskus myös tilanne, jossa jokin aiemmin marginaaliin jäänyt kokemus yhteiskunnasta murtautuu laajempaan tietoisuuteen. Hegemoniseen asemaan tottuneelle voi olla vaikeaa hahmottaa radikaalisti omasta poikkeavaa kokemusmaailmaa, jolloin sellaisesta kumpuavat näkemykset leimataan helposti vähemmistökuplan vääristämäksi “identiteettipoliittiseksi” ääriajatteluksi. Tällöin jää kuitenkin huomaamatta, että myös valtavirtajulkisuus muodostaa omanlaisensa kuplan, jossa vain tietyt näkemykset pääsevät esille.

Mutta mitä jos lähtisimmekin siitä, että kuplautuminen on periaatteessa hyvä asia? Jos otamme kuplametaforan kirjaimellisesti, niin huomaamme, että kuplathan ovat yleensä läpinäkyviä. Kuplan sisällä oleva ei suinkaan ole tietämätön siitä, mitä kuplan ulkopuolella tapahtuu, hän vain tekee tietoisen valinnan olla osallistumatta siihen. Jokainen vähemmistökuplassa elävä tuntee tämän ilmiön: vaikka kuinka yrittäisi rajata keskusteluympäristöään vain samanmielisiin ihmisiin, ei yhteiskunnassa hegemonisessa asemassa olevista käsityksistä voi olla olematta tietoinen. Tätähän hegemonia juuri tarkoittaa: silloin tietyt näkemykset ovat yhteiskunnassa niin kaikenkattavasti esillä, että niistä tulee itsestäänselvyyksiä, jotka “kaikki” tietävät, ja joita ei voi kyseenalaistaa ilman, että saa hörhön leiman otsaansa. Se, että kieltäytyy käymästä yhteiskunnallista keskustelua tällaisen asetelman asettamissa rajoissa ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eläisi jossain omassa irrallisessa todellisuudessaan.

Toisin kuin näkee väitettävän, kuplille ei ole ainakaan oman kokemukseni mukaan tyypillistä se, että niiden sisällä pitäisi lähtökohtaisesti olla kaikista asioista samaa mieltä. Kupla ei ole sama asia kuin kaikukammio. Kaikukammiosyytökset ovatkin lähinnä ideologisesti yksipuolisesta valtavirran keskusteluympäristöstä käsin tapahtuvaa projisointia. Kuplille on toki tyypillistä, että niihin hakeutuvat ihmiset jakavat samansuuntaisen maailmankuvan tai kokemuksen yhteiskunnasta. Tämä ei kuitenkaan ole este kriittiselle keskustelulle, vaan päinvastoin sen edellytys. Ihminen on altis muuttamaan omia näkemyksiään vain silloin, kun hän voi luottaa siihen, että keskustelukumppanit suhtautuvat häneen lähtökohtaisesti myötämielisesti, silloinkin kun he ovat jostain asiasta eri mieltä. Sananvapauskin voi toteutua täysimääräisesti vain silloin, kun keskustelijat voivat lähteä siitä, että he eivät joudu hyökkäyksen tai pilkanteon kohteeksi esittäessään mielipiteensä. Tämä edellyttää sellaista keskinäisen luottamuksen ja solidaarisuuden ilmapiiriä, joka on mahdollista saavuttaa vain tarkoituksellisesti rajatussa keskusteluympäristössä.

Jos nimittäin keskustelijat ovat maailmankuviltaan liian kaukana toisistaan, johtaa se yleensä poteroitumiseen ja ideologiseen lukkiutumiseen, mikä on omiaan kaventamaan kaikkien keskusteluun osallistuvien ajattelua. Silloin keskustelua ei enää käydä toisen ihmisen, vaan oman pään sisällä kyhätyn olkiukon kanssa. Sellaisesta keskusteluympäristöstä hyötyvät vain ne, jotka ovat jo valmiiksi sosioekonomisen asemansa vuoksi niskan päällä, koska heille se mahdollistaa oman mielipiteensä paaluttamisen voimakeinoin yleiseksi totuudeksi ja vastapuolen leimaamisen lähtökohtaisesti epäuskottavaksi.

Samat ihmiset, jotka vastustavat kuplautumista, peräänkuuluttavat usein myös “rakentavaa keskustelua”. Jos jälleen otamme kielikuvan kirjaimellisesti, ei rakentava keskustelu kuitenkaan tarkoita sitä, että käytetään asiallista kieltä, vaan sitä, että keskustelun tuloksena tosiasiallisesti rakentuu jotain uutta: parempaa ajattelua, lisääntynyttä keskinäistä ymmärrystä, uusia liittolaisuuksia tai aktiivista yhteistoimintaa. Rakentava keskustelu on mahdollista vain silloin, kun kaikilla keskusteluun osallistuvilla on jo lähtökohtaisesti jaettu käsitys siitä, mitä ylipäänsä ollaan rakentamassa. Mikäli yhdet ovat rakentamassa sairaalaa, toiset luksushotellia, ja kolmannet ovat mukana vain sabotoidakseen koko hankkeen, aiheuttaa tällaisista lähtökohdista käyty “keskustelu” lähinnä hallaa koko keskusteluympäristölle.

Väitän, että niillä, joiden mielestä juuri sosiaalinen media on aiheuttanut meidän ajassamme kuplautumista, ovat syy ja seuraus menneet sekaisin. Pikemminkin on niin, että ihmisillä on luonnollinen taipumus hakeutua samanmielisten seuraan, ja sosiaalisen median ilmiöt vain heijastelevat tätä. Itse asiassa kaupallinen sosiaalinen media jopa haittaa tätä luontaista kuplautumista käsittelemällä käyttäjiään yksittäisinä kuluttajina algoritmisesti personoituine syötteineen.

Myönteisessä mielessä ymmärrettynä kuplautumisessa ei ole kyse kuluttajasegmenteistä, vaan ihmisryhmistä, joilla on samansuuntaisia intressejä yhteiskuntaa kohtaan, ja jotka haluavat toimia yhdessä edistääkseen näitä intressejä. Millainen sosiaalisen median sitten tulisi olla, jotta se tukisi eikä haittaisi tämän kaltaista kuplautumista? Asian ytimessä on nähdäkseni kontrolli. Sosiaalisen median käyttäjien tulisi itse saada määrittää keskusteluympäristönsä reunaehdot ilman ulkopuolelta tulevaa algoritmista manipulaatiota tai byrokraattista valvontakoneistoa. Tällöin heillä on mahdollisuus hakeutua juuri sellaisen keskustelun pariin, joka parhaiten toteuttaa heidän omia yhteiskunnallisen keskustelun tarpeitaan.

Kuplautumisessa on kyse myös kollektiivisesta toiminnasta ja joukkovoiman rakentamisesta vastapainoksi avoimilla markkinoilla toimivalle kuluttajayksilölle. Kuplautuminen on viime kädessä solidaarisuutta ja yhteyden luomista todellisiin ihmisiin. Kuplasta voi muodostua sen sisällä oleville ihmisille tärkeä yhteisö juuri siksi, että se on kontrolloitu keskusteluympäristö. Voidaan jopa sanoa, että kuplautuminen on välttämätön edellytys sille, että ylipäänsä voimme osallistua julkiseen keskusteluun täysivaltaisina ihmisinä. Nimenomaan tästä näkökulmasta kuplautumisen ympärillä käytävää diskurssia tulisikin tarkastella uudestaan.

Siirsin tämän blogin uudelle palvelimelle, joten ajattelin, että samalla voisin herätellä sitä myös sisällön puolesta henkiin. Näin ensialkuun tarjolla on pientä tilannepäivitystä.

Rontti kaksi vuotta sitten tein aloitteen osuuskunnasta, jonka tarkoituksena olisi ollut tuottaa avoimia sosiaalisen Internetin palveluita jäsenilleen. Henkilökohtaisista syistä johtuen tuo aloite ei ole edennyt mihinkään, mutta viime syksynä olin mukana perustamassa vähän samansuuntaisella idealla Fediversuomi ry:tä (jota ei pidä sekoittaa omaan fediversumi.fi-verkkotunnukseeni).

Fediversuomi ry:n tarkoituksena on edistää ja kehittää fediversumin palveluita sekä avointa verkkoviestintää Suomessa. Alkuvaiheessa yhdistyksen ylläpidettäväksi on siirtymässä kolme jo olemassa olevaa verkkopalvelua: Mastodon-palvelu Mastodontti.fi, Pixelfed-palvelu Pixelfed.fi sekä Bookwyrm-palvelu Kirja.casa. Myöhemmin palveluita on mahdollisesti tulossa lisää. Kaikki mainitut palvelut ovat avoimia myös muille kuin yhdistyksen jäsenille (joskin Pixelfed.fi on tätä kirjoitettaessa väliaikaisesti suljettu uusilta käyttäjätileiltä).

Suosittelen lämpimästi kaikille fediversumin ilosanoman levittämisestä kiinnostuneille liittymistä yhdistykseen ja myös osallistumista sen toimintaan. Mitä omaan osuuskunta-aloitteeseeni tulee, en toki ole sitäkään lopullisesti vielä kuopannut, joskin yrityksen palvelulupausta täytyy tässä tilanteessa ehkä miettiä hieman uudelta kantilta. Allekirjoittaneeseen saa ilman muuta olla edelleen matalalla kynnyksellä yhteydessä, mikäli osuuskunta-ajatus kutkuttelee.

Mastodon/Fediversumi: @teemuki@piipitin.fi Sähköposti: teemu(ät-merkki)fediversumi.fi

...miljardööreiltä!

...megakorporaatioilta!

...spammaajilta!

...trolleilta!

Kuulostaa hyvältä, mutta miten se tehdään käytännössä? Teen tässä tekstissä asiasta konkreettisen aloitteen. Ensin kuitenkin haluan hieman taustoittaa, miten Internetistä on tullut sellainen kuin se on tänä päivänä, miksi se on ongelma ja mitä sille voi tehdä. Jos taustoituksen lukeminen ei kiinnosta, voit hypätä suoraan aloitteeseen tästä.

Internetin kulta-aika?

Kun Internet löi itsensä läpi suuren yleisön tietoisuuteen 1990-luvulla, sisältyi siihen lupaus vapaudesta. Internetin piti tarjota meille kaikille tasaveroinen pääsy kaiken inhimillisen tiedon äärelle sekä mahdollistaa vapaa kanssakäyminen ihmisten välillä eri puolilla maailmaa ohi valtioiden sensuurikoneistojen ja massamedian portinvartijoiden. Internet oli Tiedon Valtatie, jonka lukemattomista sivuhaaroista saattoi kuka tahansa löytää paikan, jossa oli mahdollista päästä kommunikoimaan yli maantieteellisten ja poliittisten rajojen sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat kiinnostuneita samoista asioista tai samanlaisessa elämäntilanteessa kuin itse, tai jotka muuten vain inspiroivat ja auttoivat näkemään maailman uusin silmin. Internetin selaaminen oli kuin tutkimusmatkailua: täynnä yllättäviä löytöjä ja kohtaamisia. Samalla se mahdollisti monelle “erilaiselle nuorelle” oman itsensä löytämisen tavalla, joka ei aikaisemmin ollut saatavilla kuin harvoille.

Näinä kulta-aikoina monet aivan tavalliset Internetin käyttäjät perustivat kotisivuja, jotka he täyttivät juuri sellaisella sisällöllä ja ulkoasulla kuin halusivat, eikä siihen tarvittu kuin vähän aikaa ja vaivaa. Motiivina näillä käyttäjillä ei yleensä ollut kuin henkilökohtainen kiinnostus johonkin aiheeseen tai teknologiaan ja tarve luoda Internetin rannattomaan virtuaalimaailmaan jotain ikiomaa. Silti kiinnostavimmat kotisivut levisivät linkkeinä sivuille sattumalta eksyneiltä käyttäjiltä sadoille muille käyttäjille, ihan ilman mitään suosittelualgoritmeja tai hakukoneoptimointeja. Innokkaimmat harrastajat käyttivät vapaa-aikaansa keskustelufoorumien, Usenet-ryhmien tai IRC-kanavien ylläpitoon ja mahdollistivat näin riippumattomien verkkoyhteisöjen syntymisen ja toiminnan. Monet näistä yhteisöistä synnyttivät myös pitkäaikaisia ystävyyssuhteita reaalimaailmassa.

Internetin suosion kasvaessa alkoivat kuitenkin muut, vähemmän käyttäjälähtöiset intressit syrjäyttää tätä omaehtoisuuteen perustunutta Internet-kulttuuria. Sisäistä paloa tärkeämmiksi motivaation lähteiksi alkoivat nousta raha ja maine. Samaan aikaan erinäiset valtaapitävät tahot kiinnostuivat Internetistä ja ryhtyivät suunnittelemaan, miten he saisivat sen kaapattua omien päämääriensä välineeksi.

Bisnes pilaa Internetin

Internet kaupallistui jo varhain, mutta aluksi kyse oli lähinnä perinteisestä postimyynnistä, joka vain tapahtui Internetin välityksellä. Monet suositut nettisivut kyllä rahoittivat toimintaansa mainostuloilla jo 1990-luvulla, mutta silloinkin kyse oli lähinnä yksinkertaisista linkeistä mainostajan sivuille, mistä palvelimen rekistereihin jäi vain mainosbannerin klikkausten kokonaismäärä. Nykykäyttäjän näkökulmasta on ehkä vaikea edes käsittää, että tuohon aikaan monet Internetin käyttäjät suhtautuivat mainoksiin jokseenkin myönteisesti tai vähintään neutraalisti.

Jossain vaiheessa IT-kuplan myötä pörssiarvoltaan miljardiluokkaan paisuneet Internet-palveluita tarjonneet yhtiöt kuitenkin huomasivat, että kannattavampaa bisnestä kuin tavaran myynti käyttäjille onkin käyttäjien itsensä muuttaminen kauppatavaraksi. Alettiin keräämään tietokantoihin järjestelmällisesti valtavia määriä dataa käyttäjien klikkauksista, eri sivuilla vietetystä ajasta, kiinnostuksen kohteista, arvoista, poliittisista ideologioista, ja niin edelleen. Tätä dataa sopivasti paketoituna oltiin sitten valmiita myymään kenelle tahansa, joka halusi käyttää sitä ihmisten manipulointiin, oli sitten kyse kaupallisista, poliittisista tai jopa rikollisista intresseistä.

Näin syntyi se, mitä nyt kutsumme valvontakapitalismiksi: ennen näkemättömän massiivinen tarkkailu- ja kontrollikoneisto, jota operoivat ennen kaikkea käyttäjilleen maksuttomia verkkoalustoja muka hyvää hyvyyttään tarjoavat megakorporaatiot. Nykyään Internetiä onkin lähes mahdotonta ylipäänsä käyttää jättämättä jälkeensä yksilöitävissä olevaa digitaalista profiilia. Yksityisyyttään arvostavat käyttäjät joutuvat asentamaan vinon pinon ylimääräisiä sovelluksia ja lisäosia pysyäkseen Isoveljen valvovan silmän ulottumattomissa, eikä se siltikään läheskään aina onnistu. Vapaan tutkimusmatkailun tilalle onkin tullut vainoharhainen lymyily Internetin pimeillä sivukujilla.

Politiikka pilaa Internetin

Politiikasta on keskusteltu Internetissä epäilemättä alusta alkaen, mutta kesti pitkään ennen kuin netti alettiin näkemään varteenotettavana poliittisen vaikuttamisen kanavana. Viimeistään Arabikevään tapahtumat vuonna 2011 osoittivat kuitenkin, että Internetin avustuksella on mahdollista haastaa jopa kokonaista poliittista järjestelmää. Tämän panivat merkille ennen kaikkea autoritarismia ja vallitsevia valtahierarkioita kannattavat tahot, jotka aloittivat maailmanlaajuisen lokakampanjan horjuvan asemansa pönkittämiseksi.

Internetin keskustelualustat muuttuivat kampanjan myötä informaatiosodankäynnin taistelutantereiksi, missä aseina toimivat valeuutiset, toinen toistaan typerämmät salaliittoteoriat sekä kaiken järkevän poliittisen keskustelun järjestelmällinen sabotointi häiriköimällä, trollaamalla ja maalittamalla. Siirryttiin ns. totuuden jälkeiseen aikaan, jossa ei ole enää mitään väliä sillä, mitä julkisessa keskustelussa sanotaan; ainoana tavoitteena on päästä nöyryyttämään vastapuolta ja ajaa vääränlaiset äänet kokonaan keskustelun ulkopuolelle.

Kaikki yhteiskunnallisesta keskustelusta kiinnostuneet Internetin käyttäjät on tahtomattaankin vedetty mukaan tähän mutapainiin, jossa aikaa joutuu käyttämään ajatusten vaihdon ja kehittelyn sijaan loputtomaan verbaalisen paskan lapiointiin. Tilanne tietenkin sopii hyvin niille, joiden intressinä on estää uusien ideoiden leviäminen ja torpata näin kaikki yhteiskunnalliset uudistukset. Trollit ovat näin ikään kuin ottaneet perinteisten sensuurikoneistojen roolin valtaapitävien kannalta kiusallisen keskustelun tukahduttajina. Totuuden jälkeiseen eetokseen kuuluu tietenkin myös se, että kyseiset trollit esiintyvät samanaikaisesti myös intomielisinä sananvapauden puolustajina.

Sosiaalinen media pilaa Internetin

Valtaosalle Internetin käyttäjistä tie nettiin kulkee tätä nykyä sosiaalisen median palveluiden kautta ja harvalla on enää omia henkilökohtaisia kotisivuja (ja jos onkin, ne toimivat lähinnä henkilöbrändin markkinointivälineenä). Useimmille käyttäjille tili jossain kaupallisessa sosiaalisen median palvelussa määrittää heidän koko julkisen profiilinsa Internetissä sekä myös suurelta osin sen, mitä he Internetissä näkevät. Ikävä kyllä nämä somepalvelut eivät kuitenkaan ole mitään neutraaleja tiedonvälityskanavia, vaan ne pyrkivät jatkuvasti manipuloimaan ja kontrolloimaan käyttäjiään.

Palveluiden käyttämien algoritmien tavoitteena on käyttäjän palvelussa viettämän ajan maksimointi, joten ne nostavat pinnalle ennen kaikkea sisältöjä, jotka aiheuttavat käyttäjissä mahdollisimman voimakkaita tunnereaktioita. Sillä ei ole mitään merkitystä, pitävätkö näiden sisältöjen esittämät väitteet paikkaansa, tai edistääkö niiden näkeminen käyttäjälle tärkeitä asioita, kuten hänen omaa mielenterveyttään. Tarkoituksena on ainoastaan koukuttaa mahdollisimman suuri määrä käyttäjiä mahdollisimman pitkäksi aikaa, jolloin he tuottavat mahdollisimman paljon dataa ja mainosten katseluaikaa myytäväksi. Kaiken kukkuraksi näiden palveluiden suuruudenhulluuteen taipuvaiset miljardööriomistajat ovat osoittaneet olevansa täysin valmiita valjastamaan omistamansa palvelun omien päähänpistojensa toteuttamiseen käyttäjien oikeuksista tai turvallisuudesta viis veisaten.

Missä olemme nyt

Löydämme itsemme siis tilanteesta, jossa sosiaalisen Internetin käyttämisestä on tullut monille ahdistava kokemus. Emme enää koe, että Internetin käyttömme on täysin omassa hallinnassamme, vaan sen sijaan meistä tuntuu, että joku jossain pyrkii ohjailemaan meitä. Tuntuu kuin käyttämämme verkkopalvelut vaatisivat meiltä jatkuvasti nopeampaa ja voimakkaampaa reagointia asioihin. On yhä vaikeampaa ja vaikeampaa erottaa, mikä Internetissä vastaan tuleva väite on totta ja mikä tarkoitushakuista sepitettä. Kukaan ei voi enää luottaa siihen, että satunnaiset kanssakeskustelijat olisivat lähtökohtaisesti hyväntahtoisia, tai että he eivät ainakaan tarkoituksella pyrkisi vahingoittamaan tai häiritsemään toisia keskustelijoita.

Varsinkin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset saavat koko ajan pelätä joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi paljastaessaan jotain henkilökohtaisesta elämästään netissä. Tiedämme hyvin, että kaikki mitä jaamme tai teemme netin välityksellä päätyy datalouhimoiden tietokantoihin, mistä käsin sitä voidaan tarvittaessa käyttää meitä vastaan. Kaikesta tästä huolimatta kaupallisista verkkopalveluista on tullut niin olennainen osa yhteiskuntamme tiedonvälitysinfraa aina viranomaistiedotusta myöten, että niistä irrottautuminen näyttäytyy monelle mahdottomana tehtävänä.

Vuosien saatossa useat startupit ovat pyrkineet ratkomaan suurten kaupallisten verkkopalveluiden ongelmia. On tuotu markkinoille uusia innovatiivisia verkkopalveluita ja väitetty, että tällä kertaa ollaan pyyteettömästi käyttäjien asialla. Joka kerta tämä on kuitenkin osoittautunut lopulta tyhjäksi puheeksi, eikä kyse edes ole välttämättä ollut siitä, että näiden palveluiden perustajat olisivat tietoisesti johtaneet käyttäjiä harhaan. Kyse on pikemminkin startup-bisnekseen sisäänrakennetusta mekanismista: sijoittajien intressit menevät ennen pitkää väistämättä käyttäjien intressien edelle, ja ilmeisesti ainoa keino saada sijoittajille rahat takaisin on pistää käyttäjät ja heidän palveluun korvauksetta tuottamansa sisältö lihoiksi. Kirjailija Cory Doctorow on nimittänyt tätä kehityskulkua paskoittumiseksi (enshittification). Niin kauan kuin käyttämämme verkkopalvelut syntyvät ja toimivat tällä logiikalla, tulevat käyttäjien oikeudet jäämään kerta toisensa jälkeen jalkoihin.

Mitä on tehtävissä?

Asiat voisivat kuitenkin olla myös toisin, eikä paskoittuminen ole mikään luonnonlaki. On nimittäin olemassa avoimen lähdekoodin verkkoalustoja, joilla pystytään toisintamaan kaikki kaupallisten sosiaalisen median verkkopalveluiden ominaisuudet ja enemmänkin. Näiden vapaiden alustojen etuna on se, että niiden avulla kuka tahansa voi niin halutessaan pystyttää oman verkkopalvelunsa ilman merkittäviä alkuinvestointeja tai pääomasijoittajien vastikkeellista tukea. Lisäksi nämä alustat käyttävät avoimia protokollia, joiden avulla eri verkkopalveluiden käyttäjät voivat keskustella suoraan muiden verkkopalveluiden käyttäjien kanssa eikä käyttäjiä ole lukittu minkään tietyn palvelun sisälle.

Jo nyt miljoonat ihmiset ympäri maailmaa käyvät keskusteluja ja jakavat sisältöjä näihin vapaisiin alustoihin perustuvissa palveluissa, joita ylläpitävät etupäässä asiasta innostuneet harrastajat omalla ajallaan ja kustannuksellaan. Ollaan siis palaamassa tältä osin 1990-luvun omaehtoiseen kulttuuriin. Silti näitäkin palveluita vaivaa vallan ja vastuun epätasainen jakautuminen: vaikka verkkopalvelun ylläpitäjällä ei olisikaan motiivina lyödä rahoiksi, ovat käyttäjät silti viime kädessä hänen hyväntahtoisuutensa ja jaksamisensa armoilla. Maailmalta löytyy esimerkkejä siitä, miten verrattain isokin joukko käyttäjiä on jäänyt tyhjän päälle heidän käyttämäänsä palvelua vapaaehtoispohjalta ylläpitäneen henkilön ajauduttua burnoutiin.

Mutta mitäpä jos käyttäjät omistaisivatkin käyttämänsä verkkopalvelut itse yhdessä muiden käyttäjien kanssa ja päättäisivät niiden toiminnasta demokraattisesti? Tästä seuraisi ainakin, että:

• Käyttäjät omistaisivat konkreettisesti palvelussa jakamansa sisällön sekä oman sosiaalisen profiilinsa. Kukaan ei voisi myydä tätä dataa heidän selkänsä takana tai seurata heidän tekemisiään heidän tietämättään.
• Käyttäjillä olisi täysi valta itse päättää, mitä sisältöjä he haluavat nähdä palvelussa. Mikään algoritmi ei syöttäisi heille sisältöjä tai mainoksia, joita he eivät ole erikseen tilanneet.
• Palvelun toimintaperiaatteista, kuten säännöistä ja moderointikäytännöistä, päätettäisiin yhdessä siten, että jokaisella käyttäjällä olisi yhdenvertainen mahdollisuus vaikuttaa niihin. Ketään ei sensuroitaisi tai bannattaisi mielivaltaisesti, samalla kun kaikkien käyttäjien perusoikeuksia ja henkilökohtaista koskemattomuutta kunnioitettaisiin.
• Käyttäjät rahoittaisivat ja operoisivat palvelua kollektiivisesti, jolloin kustannukset ja ylläpitovastuut jakautuisivat tasaisesti koko käyttäjäyhteisölle, eikä yksittäisen avainhenkilön poisjäänti vaarantaisi koko yhteisön jatkuvuutta. Myöskään mikään ulkopuolinen rahoittajataho ei pääsisi vaikuttamaan palvelun toimintaan ohi käyttäjien intressien.

Aloitteeni

Ehdotankin edelliseen pohjautuen, että perustamme osuuskunnan, jonka tarkoituksena on tuottaa sosiaalisen Internetin palveluita jäsenilleen. Sosiaalisella Internetillä tarkoitan sellaisia verkkopalveluita, jotka mahdollistavat käyttäjien välisen vuorovaikutuksen ja sisältöjen jakamisen. Näitä voivat olla esimerkiksi (mutta ei pelkästään):

• Blogin julkaisualustat
• Mikroblogi- eli lyhytviestipalvelut
• Verkkopäiväkirjatyyppiset palvelut
• Pikaviestintäsovellukset
• Keskustelufoorumit
• Kuvan- tai videonjakopalvelut
• Tiedostonjakopalvelut
• Linkinjakopalvelut ja sosiaaliset hakukoneet
• Ryhmätyöalustat
• Sähköpostipalvelut

Tarjottavista palveluista päätettäisiin demokraattisesti jäsenten ilmaisemien tarpeiden mukaisesti, ja ainoana rajoitteena palveluiden määrälle ja laadulle olisivat kulloinkin käytettävissä olevat ylläpitoresurssit. Käytännössä siis lähdettäisiin liikkeelle yhdellä tai parilla palvelulla ja palveluiden määrää lisättäisiin, kun jäsenmäärän kasvu toisi yhteisön käyttöön lisää resursseja. Aluksi palveluissa hyödynnettäisiin jo olemassa olevia vapaita verkkoalustoja, mutta pitemmällä tähtäimellä voidaan ajatella, että osuuskunta voisi myös kehittää itse uusia alustoja ja teknologioita jäsentensä tarpeiden täyttämiseksi.

Tarkoituksena tässä ei lähtökohtaisesti ole luoda kaikukammioita, joissa jäsenet keskustelevat vain toistensa kanssa (ellei juuri tällaisia haluta), vaan edellä mainittuja avoimia protokollia hyödyntäen tarjota jäsenille yhteys myös laajempaan sosiaaliseen Internetiin, mutta kuitenkin siten, että se tapahtuu jäsenten omilla ehdoilla. Jäsenillä olisi täysi valta päättää minkä tahojen kanssa palveluiden kautta olisi mahdollista keskustella ja minkä tahojen ei.

Tarkoituksena ei myöskään ole kilpailla jo olemassa olevien, vapaaehtoispohjalta ylläpidettyjen palveluiden kanssa, vaan tarjota vaihtoehto sellaisille käyttäjille, jotka haluavat hallita konkreettisesti itse omaa sosiaalista profiiliaan, mutta eivät välttämättä halua käyttää aikaansa palveluiden tekniseen ylläpitoon. Kollektiivinen resursointi myös mahdollistaa palveluiden tehokkaamman skaalaamisen käyttäjämäärän kasvaessa.

Ennen kaikkea ideana tässä on kuitenkin yhdessä kokeilla, miten demokraattinen päätöksenteon malli soveltuu digitaalisen infrastruktuurin ylläpitämiseen ja kehittämiseen, sekä sitä kautta koko Internetin keskustelukulttuurin tervehdyttämiseen. Internetin käydessä läpi murrosvaihetta vanhat kaavat eivät enää toimi, vaan tarvitaan uudenlaista ajattelua siitä, miten Internetin tulisi toimia siten, että se todella palvelee sitä käyttävien ihmisten, eikä vain miljardöörien tarpeita. Tarvitaan ajattelua, jossa käyttäjien oikeudet menevät voitontavoittelun edelle. Tarvitaan ajattelua, jossa lähtökohtana ovat käyttäjäyhteisön demokraattisesti muotoilemat päämäärät eivätkä rikkaiden demagogien syöttämät huuhaa-ideologiat. Tarvitaan ajattelua, jossa valta ja vastuu kuuluvat täysimääräisesti käyttäjäyhteisölle itselleen. Tällaista ajattelua haluan olla aloitteellani edistämässä.

Osuuskuntamalli

Miksi sitten juuri osuuskunta? Näkisin, että osuuskunta on organisaatiomuotona omiaan palvelemaan aloitteen tarkoitusperiä. Osuuskunta on yritys, jonka sen jäsenet omistavat kollektiivisesti samanarvoisilla osuuksilla. Osuuksia ei voi ostaa tai myydä, joten osuuskuntaa ei ole mahdollista vallata sen sisä- eikä ulkopuolelta. Lisäksi osuuskuntalaki edellyttää, että päätökset osuuskunnassa tehdään ääni/jäsen-periaatteella, joten demokratia on jo sitä kautta leivottu yritykseen sisään.

Koska jäsenet laillisesti omistavat osuuskuntansa, konkretisoi se ajatuksen siitä, että valta todellakin kuuluu heille, eikä esimerkiksi osuuskunnan hallitukselle. Tämän voi ajatella edistävän jäsenistön sitoutumista ja osallistumista osuuskunnan toimintaan, mikä on tärkeää, jos ja kun halutaan toimia nimenomaan demokraattisena yhteisönä.

Toisaalta koska osuuskunta on yritys, konkretisoi se myös sen, että kyse on taloudellisesta toimeliaisuudesta, eikä vain yleishyödyllisestä toiminnasta. Maksuttomia verkkopalveluita käyttäviltä usein unohtuu, että niiden ylläpitämiseen vaaditaan väistämättä aikaa ja myös rahaa, jonka on tultava jonkun taskusta. Osuuskunnassa jäsenten taloudellinen osallistuminen on sen sijaan selviö, koska kyseessä on panostus oman yrityksen toimintaan. Yritysmuoto on myös luonteva, kun kilpaillaan samoilla markkinoilla kaupallisia verkkopalveluita tarjoavien yritysten kanssa.

Ota yhteyttä

Mikäli aloitteeni vaikuttaa kiinnostavalta ja haluat olla mukana kehittelemässä sitä, tai vain seuraamassa sen edistymistä, olethan allekirjoittaneeseen yhteydessä. Allekirjoittaneen tavoittaa seuraavista kanavista:

Mastodon/Fediversumi: @teemuki@piipitin.fi Sähköposti: teemu(ät-merkki)fediversumi.fi

Mikä se on se “fediversumi”, joka tämänkin blogin osoitteessa kummittelee? Lyhykäisen määritelmän mukaan fediversumi (engl. fediverse) on Internetissä toimiva sosiaalisten verkostojen muodostama yhteenliittymä, joka on hajautettu ja käyttäjien itsensä omistama sekä ylläpitämä. Sana fediverse on yhdistelmä englannin kielen sanoista federated, eli liittoutunut ja universe, eli universumi. Suomeksi voitaisiin siis puhua myös liittoversumista tai liittoverkostosta.

Yllä esitetty määritelmä ei varmaan kerro asiaan vihkiytymättömälle vielä mitään, joten tarkastellaanpa asiaa kuvitteellisen esimerkin kautta. Kuvitellaan, että ei olisi olemassa yhtä sosiaalisen median palvelua nimeltä Facebook, vaan jokainen Facebook-ryhmä olisi oma erillinen verkkopalvelunsa, oma erillinen Facebookinsa, jonka omistaisivat sen ylläpitäjät. Myös tavallisilla käyttäjillä voisi olla ikioma Facebookinsa vaikkapa perheenjäsenille tai kavereille. Kaikki nämä Facebookit keskustelisivat toistensa kanssa, joten mistä tahansa Facebookista voisi laittaa kaveripyyntöjä minkä tahansa toisen Facebookin käyttäjille tai liittyä mihin tahansa toisen Facebookin ryhmään, aivan kuten nykyisessäkin Facebookissa voi olla kenen tahansa Facebook-käyttäjän kaveri tai kuulua mihin tahansa ryhmään.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Kuvitellaanpa, että kaikki muutkin sosiaalisen median palvelut toimisivat samalla periaatteella: jokaisella voisi olla oma Twitter, oma Instagram, oma TikTok tai oma YouTube, jonka he omistaisivat itse ja jossa he itse päättäisivät säännöistä ja sisällöistä. Nämä palvelut voisivat olla vain omistajan itsensä tai hänen lähipiirinsä käytössä, tai sitten ne voisivat olla avoimia kenen tahansa liittyä. Kaikista näistä palveluista käsin voisi seurata käyttäjiä tai ryhmiä missä tahansa toisissa palveluissa: omasta Twitteristä voisi tilata YouTube-kanavia, omasta Instagramista voisi osallistua keskusteluun Facebook-ryhmissä, omasta LinkedInistä voisi ottaa seurantaan TikTok-käyttäjiä, jne. Ne käyttäjät, jotka eivät haluaisi itse ylläpitää omaa palveluaan voisivat liittyä mille tahansa lukemattomista avoimista palveluista, valiten haluamansa palvelun esimerkiksi sen kielen, sijainnin, aihepiirin tai sisältötyypin perusteella.

Tämä on juuri se periaate, jolla fediversumi toimii.

Aavistuksen verran teknisempi tapa mieltää fediversumi on ajatella sitä toisena World Wide Webinä, joka ikään kuin toimii alkuperäisen webin päällä. Samoin kuin fediversumissa, myös webissä kuka tahansa voi pystyttää oman sivustonsa, jonka sisällöstä ja ulkoasusta omistaja voi päättää täysin itse. Mitään bisnesideaa ei tarvita, ainoastaan halu jakaa ajatuksiaan tai luovaa työtään muiden Internetin käyttäjien kanssa. Lisäksi web-sivustotkin voivat liittyä toisiin sivustoihin hyperlinkkien avulla muodostaen näin oman hajautetun verkostonsa, jota mikään yksittäinen taho ei voi kontrolloida. Fediversumi leipoo tähän kakkuun sisään vielä sosiaaliset toiminnot, kuten käyttäjien ja ryhmien julkaisujen seuraamisen, käyttäjien välisen suoran vuorovaikutuksen sekä sisältöjen automaattisen jakamisen, kommentoinnin ja tykkäyksen.

...ja näin se toimii käytännössä

Fediversumin toiminta perustuu avoimeen protokollaan nimeltään ActivityPub. Protokollalla tarkoitetaan digimaailmassa standardia, joka määrittää, miten laitteet ja tietokoneohjelmat keskustelevat toistensa kanssa ja siirtävät tietoa toinen toisilleen. Ilman protokollia tietokoneet eivät tietäisi mitä tehdä toiselta koneelta tuleville viesteille, eivätkä minkäänlaiset tietoverkot olisi näin mahdollisia. ActivityPub-protokolla on suunniteltu nimenomaan ihmisten välisen sosiaalisen verkostoitumisen mahdollistavien palvelinsovellusten väliseen keskusteluun ja tiedonsiirtoon. ActivityPub on World Wide Webin standardeja ylläpitävän World Wide Web Consortiumin (W3C) tunnustama standardi ja näin virallinen osa webin teknologista perustaa.

Fediversumi koostuu lukuisista eri sovelluksista, tai tarkemmin ottaen kaikista niistä tuhansista palvelimista, joille näitä sovelluksia on asennettu. Jokainen yksittäinen asennettu sovellus muodostaa yhden solmukohdan, tai fediversumin jargonilla ilmaistuna instanssin, maailmanlaajuisessa verkostossa. Kullakin instanssilla voi olla periaatteessa rajaton määrä rekisteröityneitä käyttäjiä, tosin kasvavat ylläpitokustannukset tuppaavat rajoittamaan yksittäisten instanssien kasvua. Kaikki tietyn sovelluksen instanssit keskustelevat keskenään, mutta ne voivat myös keskustella yhtä lailla minkä tahansa muun sovelluksen instanssien kanssa, vaikka sovellusten käyttötarkoitus olisi täysin erilainen. Tämän mahdollistaa se, että kaikki nämä sovellukset käyttävät ActivityPub-protokollaa keskustellessaan keskenään. Tähän perustuu myös se, että periaatteessa miltä tahansa instanssilta voi seurata käyttäjiä millä tahansa muulla instanssilla, sovelluksesta riippumatta.

Kuva 1 havainnollistaa fediversumin toimintaa. Käyttäjät ovat aina jollakin instanssilla, josta käsin he käyttävät fediversumin toimintoja. Saman sovelluksen instanssit keskustelevat keskenään, mutta yhtä lailla myös muiden sovellusten instanssien kanssa. Kun instanssit keskustelevat, myös näiden instanssien käyttäjät voivat keskustella toistensa kanssa.

Teoriassa on mahdollista siis luoda tunnukset mille tahansa avoimelle instanssille ja sieltä käsin seurata kaikkien muiden tuhansien instanssien käyttäjiä. Käytännössä kaikki sovellukset eivät ole kuitenkaan toteuttaneet kaikkia ActivityPubin mahdollistamia ominaisuuksia, joten käyttäjäkokemus vaihtelee tältä osin sovellusten välillä. Esimerkiksi Writefreely-sovellus mahdollistaa blogijulkaisujen jakamisen fediversumiin, mutta ei käyttäjien seuraamista muualta fediversumista. Muut siis voivat nähdä Writefreely-käyttäjän julkaisut, mutta hän ei voi nähdä muiden julkaisuja tai kommentteja Writefreelystä käsin. Lisäksi kaikki yksittäiset instanssit eivät välttämättä halua keskustella kaikkien muiden instanssien kanssa, vaan ne saattavat tarkoituksella (ja usein hyvästä syystä) blokata joitakin instansseja kokonaan. Kuten Internetissä yleensäkin, fediversumissa liikkuu myös kyseenalaista sisältöä. Tällaista sisältöä julkaisevat instanssit joutuvatkin helposti fediversumissa mustalle listalle, jolloin vain harvat instanssit keskustelevat niiden kanssa.

Tätä kirjoitettaessa fediversumiin kuuluu FediDB-sivuston mukaan noin 25000 instanssia, joilla on yhteensä noin 11 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää. Fediversumiin on mahdollista liittyä The Federation -sivuston mukaan ainakin 147 eri sovelluksella. Valtaosa näistä on ns. vapaita ohjelmistoja, jotka kuka tahansa voi ottaa käyttöön omalla palvelimellaan. Tässä ei tietenkään ole mahdollista esitellä kaikkia fediversumin sovelluksia, mutta joitakin yleisimmin käytettyjä niistä ovat:

• Mastodon: Twitteriä muistuttava lyhytviesteihin perustuva blogi- ja keskustelusovellus
• Friendica: Facebookia hieman muistuttava julkaisu- ja keskustelusovellus, jossa monipuolisia ominaisuuksia, mm. ryhmäkeskustelut, kuvagalleria, pikaviestit ja tapahtumakalenteri
• Lemmy: Redditiä muistuttava keskustelupalstatyyppinen sovellus
• PeerTube: Videoiden jako- ja kommentointisovellus
• Pixelfed: Kuvien jako- ja kommentointisovellus
• Funkwhale: Musiikki- ja äänitiedostojen streamaussovellus
• Bookwyrm: Lukupäiväkirjan ja kirja-arvosteluiden julkaisualusta
• Writefreely: Blogin julkaisualusta (jolla mm. tämä blogi on julkaistu)
• Mobilizon: Ryhmätyöskentelyn organisointisovellus ja tapahtumailmoitusten julkaisualusta
• Wordpress: Maailman suosituin web-sivujen julkaisualusta – minkä tahansa Wordpress-sivuston voi liittää fediversumiin ActivityPub-pluginin avulla

Miten päästä mukaan?

Mikäli fediversumin tekniset detaljit eivät kiinnosta niin paljoa, että olisi valmis pystyttämään oman instanssin, helpoiten fediversumiin pääsee liittymään luomalla tunnuksen jollekin olemassa olevalle avoimelle instanssille. Ensin kannattaa miettiä oma käyttötarpeensa ja sitten valita siihen käyttökelpoisin sovellus vaikkapa yllä mainituista. Nimien linkkejä seuraamalla pääsee yleensä sivustolle, jossa on listattuna kyseisen sovelluksen avoimia instansseja, joista voi valita itselle sopivimman. Instanssille rekisteröidytään sen omalta web-sivulta, jonka jälkeen sinne voi kirjautua web-käyttöliittymän tai mobiilisovelluksen kautta. Mikäli mikään tässä mainituista sovelluksista ei vastaa omia tarpeita, niin lisää sovelluksia kuvauksineen löytyy esimerkiksi Fediverse.party-sivustolta. On syytä huomioida kuitenkin, että jotkin näistä sovelluksista on vielä varhaisessa kehitysvaiheessa.

Mikäli suomenkielinen keskustelu on se, mikä kiinnostaa, löytää sitä parhaiten varmasti fediversumin sovelluksista suurimmasta, eli Mastodonista. Roni Laukkarinen on koonnut tänne yksityiskohtaiset ohjeet, miten Mastodoniin liitytään ja miten sieltä löytää seurattavia käyttäjiä. Jos haluat seurata allekirjoittanutta Mastodonissa (tai mistä tahansa muualta fediversumista käsin), niin ota seurantaan käyttäjä @teemuki@piipitin.fi. Myös tätä blogia voi seurata fediversumissa seuraamalla käyttäjätunnusta @teemuki@blogi.fediversumi.fi (kopioi tunnus ja syötä se hakukenttään käyttämässäsi sovelluksessa).

Yle on jälleen viime päivinä julkaissut artikkeleita liittyen sen ja Erätauko-säätiön käynnissä olevaan viisivuotiseen Hyvin sanottu -hankkeeseen. Hankkeen tavoitteena on “innostaa ihmisiä toisia kunnioittavaan, erilaisia näkemyksiä arvostavaan keskusteluun”. Vaikka hanke on sinänsä kannatettava, on sen taustalla joitakin häiritsevän naiiveja kuvitelmia siitä, miten julkinen keskustelu etenkin Internetissä toimii.

Ylen tuoreessa hankkeeseen liittyvässä artikkelissa annetaan ymmärtää, että julkisen keskustelun ongelmia ovat nimenomaan “riitely” ja “aggressiivinen keskustelukulttuuri”, johon kuuluu erityisesti nuorten miesten halukkuus “väitellä”. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Yle käyttää juuri näitä ilmaisuja aiheesta kirjoittaessaan. Tällainen puhetapa kuitenkin sivuuttaa paljon perustavanlaatuisemman ongelman, joka on se, että julkisen keskustelun ympäristöissä liikkuu henkilöitä, joiden tarkoituksena ei ole käydä keskustelua ensinkään, vaan pelkästään häiriköidä ja tukahduttaa sitä.

Erityisesti naiset ja vähemmistöihin kuuluvat joutuvat säännönmukaisesti kohtaamaan Internetissä keskustellessaan esimerkiksi raiskausuhkauksia, maalittamista, mustamaalausta ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuvaa nimittelyä. Tällaisen häirinnän tekijä ei ole paikalla osallistuakseen keskusteluun, vaan hänen tavoitteenaan on sulkea häirinnän kohde kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Kyse on silloin verkkoväkivallasta eikä riitelystä. Vähättelevä puhe riitelystä muistuttaa aika paljon sitä puhetta kouluväkivallasta, jossa tuo väkivalta nähdään oppilaiden välisenä neutraalina “kiistana”, johon molemmat osapuolet ovat ainakin osittain syypäitä.

Internetissä käytäviin keskusteluihin kuuluu henkilöön kohdistuvan häirinnän lisäksi usein myös trollaamista, tahallista väärinymmärtämistä ja tarkoitushakuista väärän informaation levittämistä. Nämä taas ovat tietoisia tapoja tehdä mahdottomaksi käydä järkevää keskustelua tietyistä aiheista, joista joidenkin ihmisten mielestä ei ilmeisesti saisi puhua, tai ainakaan esittää niistä “vääriä” mielipiteitä. Tässäkään ei ole kyseessä mikään “aggressiivinen keskustelutapa”, vaan pyrkimys vetää koko keskustelu vessanpöntöstä alas.

Millään näistä ilmiöistä ei ole mitään tekemistä väittelyn kanssa. Väittely on määritelmän mukaisesti intellektuaalinen prosessi, jossa asetetaan asiapohjaisia argumentteja vastakkain ja katsotaan, miten hyvin ne kestävät kriittistä tarkastelua. Väittely voi olla kärjekästä ja tunteellistakin olematta toksista. Internetissä käytävät väittelyt ovat usein heikkolaatuisia, mutta silloinkaan niiden ongelma ei ole keskustelun sävy vaan argumenttien heikkous tai keskustelijoiden kyvyttömyys ymmärtää vastapuolen argumenttia.

Kiinnittämällä huomionsa nimenomaan ihmisten keskustelutapoihin heidän motiiviensa sijaan Yle vain lisää vettä niiden sananvapausaktivistien myllyyn, joiden mielestä mikä tahansa pyrkimys vaikuttaa Internetissä käytävään keskusteluun on sananvapauden rajoittamista. Englanninkielisessä keskustelussa Ylen lähestymistapaa kuvataan usein käsitteellä tone policing. Vaatimus asiallisesta keskustelutavasta voi myös itsessään olla syrjivä, koska siinä ihanteena on usein enemmistöön kuuluvan korkeasti koulutetun neurotyypillisen ihmisen keskustelutapa. Ennemmin pitäisi vaalia keskustelutapojen monimuotoisuutta ja kaikkien oikeutta osallistua keskusteluun omista lähtökohdistaan ja omalla tyylillään.

Mikäli halutaan, että mahdollisimman moni osallistuu julkiseen keskusteluun ilman pelkoa ikävästä vastareaktiosta, tarvitaan muutakin kuin koulutushankkeita. Tarvitaan keinoja puuttua häiriköintiin matalalla kynnyksellä ja työkaluja pitää häiriköt loitolla julkisen keskustelun paikoista. Uskon, että tehokkain keino tähän on se, että ihmiset itse hallinnoivat keskusteluun käytettäviä alustoja yhteisöllisesti, eikä se, että keskustelun rajoja määritellään yksipuolisesti jostain ulkopuolelta.